Rannalla kävelemässä

Sinihiuksinen poika käveli rantaa pitkin kädet työnnettynä syvälle farkkujen taskuun, hän ei välittänyt kevyestä tuulestä joka puhalsi hänen kasvoihinsa eikä pärskeistä jotka kastelivat hänen kenkiään. Juuri nyt poika ei välittänyt mistään. /Veli missä sinä olet juuri nyt? Löydänkö sinut vielä jostain./ Poika ajatteli ja katseli merelle päin. Hän oli tullut tänne mietiskelemään ja etsimään hiukan rauhaa omille ajatuksilleen. Koulussa opettajat patistivat häntä miettimään tulevaisuutta, vaikka siitä hän vähätvälitti. Poika istahti kivelle ja otti selässään kantamansa kitaran syliinsä ja alkoi soittamaan sitä. Pojan sormet kulkivat kevyesti kitaran kielillä saaden aikaan surumielisen sävelen joka kaikui pitkin rantaa. Pojan mieleen nousi kuva isästä soittamassa kitaralla tätä samaa kappaletta ja häntä ja veljeään kuuntelemassa isän soittamista ja kuinka äiti istahti isän viereen kuuntelemaan. Yksinäinen kyynel vierähti pojan poskelle hänen jatkaessa soittamista. "Isä, äiti minun on teitä ikävä." Poika kuiskasi hiljaa.

Aqua kellui hiljaa paikallaan hieman vedenpinnan alapuolella silmät suljettuina ja yrittäen rentoutua. Häntä väsytti. Hän oli viettänyt koko päivän kävellen ympäri Ocean Melodya etsien Aokoa tai minkäänlaista merkkiä tästä. Töitäkin hän oli yrittänyt hakea, mutta vielä ei ollut onnistanut. Hän tiesi kyllä tarvitsevansa rahaa, jos aikoisi pärjätä ihmisten maailmassa. Kysymys oli vain, miten hän saisi sitä.
"Olen kuullut, että jotkut ihmisten maailmassa saavat rahaa laulamalla", Aqua mietti ja avasi silmänsä. "Voisinkohan minäkin yrittää sitä? Ei, mitä minä puhun? Minä olen vain palvelija, miten minä voisin hankkia rahaa laulamalla?"

Samassa hän kuuli musiikkia. Kaunista, kaunista musiikkia, kuin kitaralla soitettua. Se kuulosti tulevan rannalta.
Aqua nosti päänsä veden pinnalle. Siellä hän oli. Lähellä kohtaa, missä aallot huuhtoutuivat rantaan, istui kivellä häntä vanhempi ihmispoika. Poika soitti kitaraa, soitti kauniimmin kuin Aqua oli koskaan ennen aiemmin kuullut. Pojan siniset hiukset heiluivat hiljaa tuulessa ja sormet kulkivat kitaran kielillä pehmeästi. Aqua tunsi kyynelten kirvelevän silmissään. Soitto oli niin kaunista, ja lisäksi hän tunnisti kappaleen. Se oli Return to the Sea, jota Aqua tapasi aina laulaa ollessaan yksin ja surullinen.

Ennen kuin Aqua ehti kunnolla käsittää, mitä teki, hän avasi suunsa ja alkoi laulaa.

"Sazanami no BEDDO de me wo samashita asa ni
Subete ga owatte hajimaru no
Atatakaku shizuka na hikari ni tsutsumarete
Kibou ga michiteru umi ni kaeru no

Hora shiawase no kane ga natte nanatsu no umi ga kagayakidashitara
Ai no kiseki wo ichiban suki na anata to futari mitsumetai

Soshite sotto KISU wo shite ne."

Äkkiä poika kuuli jonkun laulavan samaa kappaletta jota hän soitti ja laulavan vieläpä hyvin. Poika jatkoi soittamista ja yritti samalla nähdä missä laulaja oli, pian hän huomasi jonkun olevan meressä. Meressä näytti uivan häntä jonkun verran nuorempi tyttö. /Kukakohan hän on, ainakin hän osaa laulaa hyvin./ Poika ajatteli.

Hän soitti vielä viimeiset sävelet ja nousi sitten seisomaan. Poika käveli niin lähelle vettä että vuorovesi kasteli hänen jo muutenkin märät kenkänsä. "Sinä laulat aika hyvin." Hän huusi tytölle.

Aqua tajusi, että hänet oli huomattu. Poika käveli eteenpäin, kunnes melkein kahlasi veteen.
//Ei kai haittaa, jos puhun hänelle//, Aqua mietti ja ui lähemmäs. //Sitä paitsi hän on aika komea... ja hän soittaa todella kauniisti... mutta mikä hänessä on niin tuttua?//
Poika sanoi hänen laulavan hyvin.
"Kiitos", Aqua sanoi ja tunsi punastuvansa hieman. "Ja sinä soitat todella hyvin." Hetken ajan hän empi. Merenneitojen ei ollut luvallista seurustella ihmisten kanssa... mutta sääntöä oli rikottu useamman kerran.
"Minä olen Aqua", Aqua sanoi ujosti. "Aqua Mizuiro. Entä sinä? Hei, mitä nyt?" hän kysyi äkkiä huomatessaan pojan poskilla kyyneliä.

Poika pyyhki nopeasti kyyneleet. "Ei mitään, merivettä taisi pärskyä silmiin." Poika valehteli. "Nimeni on Yuki Kurou." Hän sanoi ja tajusi sitten että Aqua oli merenneito. /Olin kyllä kuullut että täällä on nähty merenneitoja, mutta pidin sitä vain huhuna jolla tänne saataisiin turisteja./ Yuki ajatteli ja kuuli sitten Aquan kehuvan hänen soittoaan. "En minä mitenkään erityisen hyvä soittaja ole." Yuki sanoi ja haroi hiuksiaan. Sitten hän älysi että ehkä Aqua oli nähnyt hänen veljeään. "Tuota oletko sattunut näkemään missään minun ikäistä poikaa joka kantaa kaulassaan tälläistä korua?" Yuki kysyi ja näytti kaulassaan roikkuvaa kultaista pienois kitaran puolikasta. "Saattaa olla minun näköiseni."

Aqua pudisti hitaasti päätään.
"Olen pahoillani, en", hän sanoi pahoittelevasti, mutta hän tunsi äkkiä vanhan haavan repeävän auki hänen sisimmässään ja tuskan leviävän sydämeen. Hän oli eläessään tavannut yhden henkilön, joka oli muistuttanut Yukia kovasti, mutta se ei takuulla ollut ollut pojan veli.
"Isä...", Aqua kuiskasi itsekseen ja laski katseensa, jottei Yuki olisi nähnyt kyyneliä hänen silmissään. Kyllä, hänen isänsä Aira, joka oli kuollut hänen äitinsä Akikon kanssa lähes kymmenen vuotta sitten meridemoneiden kynsissä, oli ollut ehdottoman samannäköinen Yukin kanssa.

Aqua pyyhki silmänsä nopeasti.
"Voinko tulla sinne?" hän kysyi, ja vastausta odottamatta ui viereiselle kalliomuodostelmalle. Hän hilasi itsensä alimmalle tasanteelle ja muuttui ihmiseksi. Sitten hän laskeutui alas kiveltä ja käveli Yukin luokse.
"Sinä olet kyllä oikeasti hyvä soittaja", hän sanoi. Sitten hänellä välähti. "Tuota, voinko kysyä jotain?"

Yuku huokaisi pettyneenä, hän oli hetken elätellyt toiveita että joku olisi vihdoinkin nähnyt hänen veljensä jossakin. Sitten Yuki huomasi Aquan uineen kalliomuodostelmalle ja muuttuneen ihmiseksi, kun Aqua kehui taas hänen soittoaan yuki vastasi siihen taas hieman vaatimattoasti. "Niin kai, vaikka minusta saisin hieman vielä opetella lisää." Yuki sanoi ja kuuli sitten että Aqua halusi kysyä häneltä jotain. "Joo kysy vain." Yuki sanoi.

"Tuota..." Tarkemmin ajatellen ajatus ei ehkä ollutkaan niin hyvä. Aqua oli ajatellut pyytää Yukia auttamaan, jos hän halusi yrittää tienata rahaa laulamalla. Olisi varmaan järkevää, jos joku osaisi säestää, mutta jotenkin Aquasta tuntui, että poika sanoisi ei. Vastahan he olivat tavanneetkin ensi kertaa. "No... tiedätkö paikkaa, josta voisin saada töitä? Siis, kun minulla ei ole rahaa... olisin halunnut yrittää ansaita laulamalla, mutta... äh, en tiedä... jos sinä osaisit auttaa...?"

Yuki alkoi miettiä. "Oletko kysynyt Pearl Cafesta? Sen omistaja ottaa yleensä nuoria töihin." Yuki sanoi. "Mnä työskentelen siellä viikon loppuisin." Yuki sanoi. "Sinulla on myös kaunis ääni joten saisit aika helposti rahaa laulamalla." Yuki sanoi.

(Sori tuli lyhyt.)

Aqua punastui melkein pyrstönsä väriseksi, kun Yuki sanoi hänen ääntään kauniiksi.
"Okei, voin kysyä sieltä", hän sai lopulta sanottua. Hän meni vähän hämilleen. //Pitäisiköhän lähteä, kello on jo aika paljon...//, hän mietti. Hänen katseensa ajelehti rantaa kohti, ja hänen ajatuksensa siirtyivät päivään yhdeksisen vuotta sitten. Silloin hän oli viimeksi ollut tällä alueella...
Samassa Aqua henkäisi terävästi ja hänen katseensa napsahti takaisin Yukiin. Nyt hän tajusi, miksi poika oli vaikuttanut niin tutulta!
"Minä olen tainnut tavata sinut aiemmin", hän sanoi hiljaa. "Mutta siitä on yhdeksän vuotta ja sinä olit tajuton, eli et varmaan muistakaan..."

Yukin ilme näytti kiristyvän. Aqua puri huultaan.
"Anteeksi, ei olisi varmaan pitänyt puhua siitä", hän sanoi pahoittelevasti. Hän lähti perääntymään varovasti. "On myöhä, minun on mentävä..." Hän lähti kävelemään poispäin, mutta sitten jokin sai hänet pysähtymään ja kääntymään ympäri.
"Toivottavasti tapaamme vielä", hän sanoi ennen kuin ehti estää itseään ja käveli poispäin. //Minusta tuntuu, että sinussa on muutakin mielenkiintoista kuin soittosi...//

Yukin ilme hieman synkkeni sillä Aquan sanat saivat hänet muistamaan vanhempien menetyksen. Hän oli monet yöt toivonut että olisi silloin itsekkin kuollut varsinkin sen jälkeen kun hänelle kerrottiin että veljen etsinnät lopetettaisiin. /Olen varma että hän on elossa ja että hän on vain tuolla jossain ja odottaa pelastusta./ Yuki ajatteli.

Yuki huomasu Aquan lähtevän. "Toivottavasti onnistut löytämään jostain töitä." Yuki huusi ja katsoi merelle päin. /Aki, löydän sinut vielä./ Yuki ajatteli ja lähti kävelemään pois päin rannasta kädet työnnettyinä syvälle taskuun ja kitara roikkuen selässä.

Aqua odotti, että Yuki lähti ja palasi sitten rannalle. Jokin puristi hänen sydämessään, kun hän kiipesi suuren kalliomuodostelman päälle, ylös, ylös, kunnes hän seisoi kaikkein korkeimman lohkareen päällä tuijottaen merelle. Hän kääntyi kohti koillista, missä hän tiesi Itämeren, hänen kotinsa, olevan.
//Se Yuki...//, Aqua ajatteli ja puristi Seashell Locketiaan. Sitten hän ravisti lujasti päätään. //Lopeta, Aqua//, hän komensi itseään. //Et saa ajatella sitä. Yuki on ihminen, sinä merenneito. Aoko tarvitsee sinua. Sinun on vielä palattava takaisin mereen. Järjetöntä ihastua ihmiseen...//

Aqua muisteli, miten oli huhuttu, että hänellä olisi ollut romanssi ihmisen kanssa. Huhuja oli liikkunut viime vuonna, mutta ne oli vaiennettu nopeasti. Aqua puri hampaita yhteen. Romanssi ihmisen kanssa... hänellä? Ei häntä huolinut edes merenkansan poika, miksi siis ihminen? Pelkkä palvelijahan hän oli, orpo palvelija joka ei ollut edes hymyillyt ennen Aokon syntymää. Ja miksi niin oli...

Aqua avasi helmirasiansa. Siinä se oli. Päällisin puolin helmi näytti tavallisen punaiselta, mutta kun sitä puristi, siinä saattoi aavistaa häivähdyksen sinistä.
"Mermaid no Namida...", Aqua kuiskasi. "Merenneidon kyynel..."
Kaikki olivat olleet ymmällään nähdessään helmen, mutta Aqua ei ollut koskaan kertonut syytä sinisen sävyyn. Hänen isänsä oli Eteläiseltä Atlantilta. Hän oli ollut sininen merenmies. Äiti taas punainen. Siitä ei oltu koskaan puhuttu. Aqua muisti yhä, miten hän oli uinut niin kovaa, kuin oli ikinä jaksanut silloisen prinsessa Aikon palatsiin huutaen apua... kun he olivat päässeet paikalle, he olivat löytäneet löytäneet äidin ruumiin...
"Yhyy..." Kyyneliä tipahteli Aquan silmistä helmen päälle kovaa tahtia. Hänen koko ruumiinsa tärisi itkusta. Taas hän tunsi sen... hän oli yksin... ihan yksin...

Hän saattoi kuulla melodian korvissaan. Laulu, joka ei koskaan jättänyt häntä rauhaan, se kaikkein kaunein mutta myös kaikkein epätoivoisin laulu kaikui aina hänen sielussaan, sitä ei päässyt pakoon...
Ihan sama, vaikkei hänellä ollutkaan E-Pitchiä, hän halusi silti kaikkien kuulevan. Hämärästi Aqua kuuli ukkosen jyrähtävän kovaa ja näki salaman jossain kaukana, kun musiikki täytti hänen korvansa. Aqua veti henkeä ja lauloi myrskyyn, lauloi kaiken tuskansa ja surunsa ulos...

"Cambierà,
Con la neve riuscirò
a spegnere il male che c'è qui
Che non può più dividerci.
E le bugie
Che qualche volta sentirò,
le trasformerò in gioielli
Di purezza e fedeltà!
Mare che
Mi incanti come il cielo blu.
Le tue principesse lottano,
non le abbandonare mai!
Tu guidaci
E il nostro sogno arriverà
Sulla stella del destino,
giustizia tornerà!

L'assoluto di un amore può
Rendere caldo un vento freddo
vincendo le difficoltà
Che nella vita incontrerà!
Riaccende ogni cuore che
Da troppo tempo ormai
Si era spento..

Stringimi,
e la paura passerà,
guardiamo le stelle amiche,
che ci sorridono lassù
Mare tu, severo e dolce padre mio,
fai placare l'uragano
Di giustizia che c'e qui..

L'assoluto di un amore può
Rendere caldo un vento freddo
Vincendo le difficoltà
Che nella vita incontrerà!
Riaccende ogni cuore che
Da troppo tempo si era spento..
Schiarisce ogni ambiguità,
traduce tutto in verità!

L'assoluto di un amore può
Cambiare i connotati al mondo,
cancella la fatica tua,
riempiendo di poesia
Un nuovo giorno!"

Nääntyneenä ja yhä itkusta täristen Aqua valahti polvilleen kiville ja jäi siihen.

Yuki oli ehtinyt kävelemään jonkin matkaa kun hän kuuli Aquan laulun. Yuki pysähtyi kuuntelemaan sitä, hänestä laulu kuulosti surulliselta. /Aivan kuin kuulisin omat tunteeni./ Yuki ajatteli. /Äh olen idiootti, ei kukaan voi tietää miltä minusta tuntuu./ Yuuki ajatteli ja haroi hiuksiaan. /Pitäisi unohtaa hänet kokonaan, olet ihminen ja hän merenneito, olen kärsinyt jo muutenkin pitäisikö muka hänkkia lisää kärsimystä./ Yuki ajatteli ja oli jo jatkaa matkaa mutta jokin itse pintaisesti piti häntä paikallaan jopa sen jälkeen kun laulu loppui.

/Hän taisi jo lähteä ja niin pitäisi minunkin./ Yuki ajatteli mutta ei saanut itseään lähtemään, lopulta hän kääntyi takaisin kiroten itseään. /Olen varmaan seonnut tai saanut auringon pistoksen./ Yuki ajatteli palatessaan takaisin. Hän näkee Aquan itkevän kivillä. /Mitä minä täällä teen, minun olisi pitänyt lähteä./ Yuki ajattelee, mutta kävelee silti Aquan luo, riisuu paitansa ja asettaa sen Aquan harteille.

"Ah..." Aqua nosti päätään tuntiessaan jonkun kädet harteillaan. Hän käänsi päätään ja näki Yukin. Poika oli asettanut paitansa Aquan harteille ja katseli häntä ilmeettömästi, mutta jokin hänen silmissään... oliko se myötätuntoa?
"Sinä taisit kuulla", hän sanoi hiljaa. "Ja tajusit varmaan aiemmin, että olen merenneito?" Sanomalla sen hän vaaransi oman henkensä, mutta nähdessään Yukin nyökkäävän jokin hänen sydämessään tuntui vapautuvan.

"Kuule, minä ymmärrän sinua", Aqua sanoi äkkiä. "Tarkoitan, vanhempasi ja veljesi... kyllä, minä näen toisten sieluihin. Olen pahoillani... minullekin kävi samalla tavalla, kun olin viisivuotias. Meridemonit kävivät kimppuumme ja minun piti hakea apua. Päästessämme perille... löysimme äitini ruumiin... silvottuna..." Aqua nosti käden suulleen ja alkoi täristä. "Näen siitä yhä painajaisia... siksi en enää edes hymyillyt seitsemään vuoteen. Minut otettiin palvelijaksi merenneitoprinsessan palatsiin, mutta uuden prinsessan synnyttyä minusta tuli hänen hoitajansa... vasta silloin löysin elämäniloni uudestaan. Mutta laulan yhä tuota laulua. Se muistuttaa minua menetyksistäni, mutta tiedän samalla, että voin jatkaa eteenpäin, vaikken unohtaisikaan. Jotenkin... minusta tuntuu, että elän musiikista. Ja että juuri tuo laulu myötäeläisi minua."

Äkkiä Aqua alkoi hymyillä vienosti.
"Ehkä sinullekin käy samalla tavalla", hän sanoi ja katsoi Yukia. "Sinä etsit veljeäsi... ehkä löydätkin hänet. En ole varma, mutta kun sanoin, että olen saattanut tavata sinut aiemmin, on mahdollista, että tapasin myös veljesi. Olin yhdeksän vuotta sitten näillä kulmilla viestinviejän palvelijana, kun nousi myrsky. Näin jonkun putoavan veteen, vähän minua vanhemman sinihiuksisen pojan. Niin kuin sinä. Vein hänet lähimpään rantaan, tänne. Jos se oli veljesi, ehkä hän on vielä täällä."

Yuki kuunteli Aquan tarinan, hän itse ei ollut koskaan kertonut vanhempiensa kuolemasta ja veljen katoamisesta. "Sinulla kävi tuuri, sinä löysit syyn hymyillä, minä en ole hymyillyt saati nauranut sen päivän jälkeen." Yuki sanoi ja katsoi merelle. "Ehkä sitten kun löydän veljeni, alan taas nauraa ja hymyillä." Yuki sanoi ja kuuli sitten Aquan pelastaneen jonkun hänen näköisen pojan yhdeksän vuotta sitten. "Paljon mahdollista, tai sitten pelastit minut koska iso aalto kiskaisi minut laidan yli." Yuki sanoi. Muistan vain että vanhempani ja veljeni olivat vielä silloin veneessä." Yuki sanoi.

Aqua katsoi taivaalle ja kohdisti katseensa horisonttiin. Hänen nostattamansa myrsky viipyili vielä. Kipu hänen sydämessään ei ollut vielä täysin laantunut, mutta se oli lientynyt huomattavasti hänen kerrottuaan tarinansa kokonaan.
"Tiesitkö muuten, olet ensimmäinen, jolle kerroin omasta menneisyydestäni", Aqua hymyili. "Tätä enne välttelin aina menneisyyttäni enkä koskaan puhunut siitä... mutta tiedätkö mitä?" Hän käänsi katseensa Yukiin. "Jos elää menneessä eikä jatka eteenpäin, ei koskaan voikaan hymyillä. Unohtaa ei tietenkään voi eikä myöskään saa, mutta pitää vain... päästä sen yli. Tajusin sen vasta äsken. Jos unohdat, vanhempasi ovat oikeasti kuolleet. Mutta niin kauan, kuin muistat heitä, he ovat sinun luonasi." Aqua puristi helmirasiaansa. "Minä tunnen omat vanhempani musiikissani."

Aqua otti oman helmensä rasiastaan ja puristi sen nyrkkiinsä. Nyrkissä välähti punainen valo, joka muuttui sitten jäänsiniseksi. Avatessaan nyrkkinsä helmi loisti kirkkaasti, ja Aqua saattoi melkein kuulla vanhempiensa äänet korvissaan. Hän nosti katseensa ja lauloi jälleen.

"Dareka no koe ni namae wo yobarete me wo samasu
Aoi nami ni ukabu umi no yurikago de
Yume wo miteta no
Kono umi no dokoka de ima arasou koe ga suru
Naiteru kokoro kara ai wa umarenai
Kanashimi dake ga afurete shimau

Utsukushii umi no negai no kakera kara
Umarete yukitai hikari wo daite
Yuuyake ni somaru ORENJI no umi ni wa
Sekai no namida ga nemutteru"

Alkoi sataa.

Yuki oli syvällä sisimmässään samaa mieltä, ei ollut hyvä elää menneessa mutta hän ei ollut vielä valmis päästämään irti menneestä ja jatkamaan eteen päin. /Minun on saatava tietää onko veljeni elossa ja missä hän on./ Yuki ajatteli ja tunsi sade pisaroiden putoavan kasvoilleen, samalla hän tunsi jotain lämmintä ja suolaista valuvan pitkin hänen poskeaan. Kyyneliä joita Yuki yritti väkisin kätkeä koska ei halunnut paljastaa kenellekkään sisimpäänsä. Ulkoa päin hän saattoi näyttää kylmältä ja torjuvalta mutta sisimmältä hän meni yhtä helposti rikki kuin kuka tahansa muukin.

Yuki kuunteli Aquan laulua, hän tunsi sen helpottavan omaakin suruaan ja lohduttavan häntä. Pitkään aikaan hänen epävarmuutensa veljen löytymisestä haihtui ja hän sai uutta toivoa.

Aqua huomasi Yukin alkaneen itkeä, mutta teeskenteli, ettei nähnyt. Jos hän yhden asian pojista tiesi, niin sen, etteivät he halunneet näyttää tunteitaan. Yuki vaikutti juuri sellaisen pojan arkkityypiltä.
//Hän vaikuttaa jotenkin... en tiedä//, Aqua ajatteli. //Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni tapaan henkilön, joka oikeasti voisi tietää, miltä minusta tuntuu. Ja kun se joku on ihminen... ihmispoika...//
Taas kerran Aqua ravisti päätään.
//Tyttö, mikä sinua vaivaa?// hän soimasi itseään. //Muista Aoko! Ei nyt ole aikaa ajatella poikia!//
"Sinähän et muuten taida olla tavallinen ihminen?" Aqua kysyi äkkiä ääneen. "Ei vain menneisyyden varjolla. Taidat olla maagi?"

Yuki nyökkäsi ja loi käteensä jää kristallin. "Niin olen, minun elementtini on jää." Yuki sanoo ja puristaa kätensä nyrkiin jolloin jääkristalli katoaa. "Sukuni lähetti minut tänne koska täällä on paraskoulu jossa nuoria maageja opetetaan." Yuki sanoo. "He haluavat että miettisin tulevaisuutta, kuin vatvoisin menneisyyttä ja kai he siinä ovat oikeassa." Yuki sanoi ja ottaa maasta kiven ja heittää sen mereen. "En kuitenkaan ole miettinyt mitään varmaa tulevaisuudelle, sillä haluan ensin löytää veljeni." Yuki sanoi.

"Ja se on ihan oikein", Aqua sanoi. "Se, että haluat löytää veljesi, on ihan tarpeeksi mietitty tulevaisuudelta tässä vaiheessa. Jos et halua – toistaiseksi toivottavasti – miettiä enempää tulevaisuudeltasi, älä sitten mieti. Minä sanon aina, että jos ei tunne asiaa sydämessään oikeaksi, sitä ei tarvitse tehdä. Sama juttu sinun kanssasi." Hän piirsi sormellaan hiekkaan kiemuroita samalla kun jatkoi: "Kuule, jos vain voin olla jotenkin avuksi... minä voisin auttaa sinua veljesi etsinnöissä, jos vain haluat. Minulla on omiakin tehtäviä kaupungissa, minunkin pitää etsiä eräs henkilö ja ne työt... mutta jos vain suinkin voin auttaa, niin tietenkin minä autan."

Kiitos, en haluaisi rasittaa sinua omilla etsinnöilläni, mutta jos joskus satut näkemään veljeni, samalla kun etsiskelet töitä ja ketä nyt olet etsimässä, niin kerrothan minulle." Yuki sanoi. "Löydät minut luultavasti pearl cafeesta helpoimmin." Yuki sanoi. "Toivottavasti onnistut kuitenkin löytämään itsellesi töitä ja löydät hänet ketä etsit."

"Niin..."
Aqua nousi seisomaan ja pudisti hiekan vaatteistaan.
"Nyt minun pitää oikeasti mennä." Hän naurahti hieman. "Anteeksi että olen valvottanut sinua täällä. Kerron kyllä, jos löydän veljesi, siitä voit olla varma."
Aqua epäröi hetken.
"Ja jos joskus satut kaipaamaan jotakuta kuuntelemaan, jos sinulla on huolia tai jotain, niin voit aina kertoa minulle. Asun Melodystreetin kerrostalossa asunnossa 15, voit tulla käymään koska tahansa." Hän hymyili hiukan. "Siellä, mistä minä tulen, olen ollut palvelija kymmenen vuotta, olen tottunut siihen, että Aoko purkaa sydäntään minulle. Ja sitä paitsi se on minusta vain hyvä."

Yuki nyökkäsi. "Ei se mitään, oli mukavaa saada joskus hieman seuraa, minulla ei ole täällä paljon ystäviä joten olen paljon yksin." Yuki sanoi. "Sinä olet itseasiassa ensimmäinen jolle edes olen puhunut vanhempieni kuolemasta." Yuki sanoi ja haroi taas hiuksiaan. "Kenellekkään muulle en ole ennen puhunut."

"Tämä oli siis kunnia", Aqua hymyili. "Hei..." Sitten hän lähti kävelemään pois rannalta.
//Hän on mielenkiintoinen//, Aqua mietti. //Salaperäinen ainakin. Ja tosi mukava. Toivottavasti tapaisin hänet vielä joskus...//

Yuki jäi vielä hetkeksi seisomaan rannalle ja lähti sitten kävelemään pois. /Jotenkin minusta tuntuu etten nähnyt Aquaa ihan viimeistä kertaa./ Yuki mietti kävellessään takaisin kaupunkiin kädet työnnettyinä syvälle farkkujen taskuihin.