Merenrannalla, yllätyksiä...!!

Hanon käveli pikavauhtia kohti rantaa. Suunnitelman oli onnistuttava, keinolla millä hyvänsä!!
Tosin, hyvät keinot olivat parempia kuin huonot...ehdottomasti.

Hanon kääntyi katsomaan taaksepäin. Hän oli päästänyt Nagisan kädestä pari metriä ennen rantaa, ja hän halusi nähdä seurasiko poika häntä. Ja Mika-kun. Pojan oli parasta auttaa häntä!! Tiedostahan olisi myös hänelle hyötyä..Varmaankin. Hanon huokaisi turhaantuneena ja huusi pojille:
"Alkakaa tulla tänne! Hopi hopi!!"

"Tullaan, tullaan!" Mika huusi ja nojasi huohottaen polviinsa. Sekä hänen että Nagisan oli pitänyt juosta pysyäkseen Hanonin perässä. Tyttö paineli sellaista vauhtia, ettei kumpikaan meinannut pysyä perässä!
"Onko hän aina... yhtä energinen?" hän kysyi henkeään haukkoen Nagisalta, ennen kuin nosti katseensa ja sai katsekontaktin mereen ja pieni henkäys pääsi hänen suustaan.
Näky oli... uskomaton. Ranta oli aivan erilainen kuin ne, millä Mika oli vaellellut Suomessa asuessaan. Ranta oli puhdasta hiekkaa eikä karkeaa soraa, ja meri välkkyi kauniin sinisenä eikä vaikuttanut vähääkään saastuneelta. Näin iltapäivällä se kimalteli juuri samalla tavalla, kuin meri Hanonin silmissä.
"Uskomatonta", Mika kuiskasi. "Se on niin kaunis..."

Nagisa huohotti. Hanon oli kävellyt niin nopeaa, että pojan oli täytynyt juosta!
"Happi...loppuu..." Nagisa kähisi. Hitaasti hän nosti katseensa Mikaan, ja vastasi:
"On...mutta...ei hän ennen...ole kävellyt noin nopeaa."
Hanonille Nagisa sanoi: "Saammeko me vetää välillä henkeä? Emme ole samanlaisia energiapommeja kuin sinä."
Mutta virnisti samalla. Meri saattoi olla kaunis, mutta Hanon oli kauniimpi.
Puolueellisesti ajateltuna.

Mika onnistui hetken kuluttua riistämään katseensa merestä ja ajatuksensa muistoistaan. Hän ei mahtanut sille mitään: aina kun hän tuli merenrantaan, hänelle tuli aina toiveikas olo, ehkä tämä olisi se kerta. Nyt hän katsoi Hanonia, joka odotti alhaalla rannalla kärsimättömän näköisenä. Saatuaan henkensä taas kulkemaan Mika käveli tytön luokse ja oli katselevinaan horisonttia, mutta mutisi Hanonille suupielestään:
"Mitä minun nyt oikein pitäisi tehdä?"

"Jaa, ehkä saatte, ehkä ette", Hanon hymyili. Oli vaikea kuvitella, että pojat eivät pysyi hänen perässään!! Hanonin teki mieli nauraa, muttei kuitenkaan viitsinyt. Pojathan voisivat loukkaantua.

"Minä häivyn kohta, ja tänne ilmestyy merenneito. Kysy häneltä nimeä, ok?"
Hanon supisi Mikalle takaisin. Nyt vain pitäisi keksiä sopiva valhe Nagisaa huijaamaan...

"Hmm...Nagisa. Unohdin tuonne kallion taakse yhden jutun. Voitko odottaa tällä, haen sen...?" Hanon katsoi anovasti Nagisaan. //Mene lankaan, mene lankaan!!// Toivottavasti poika uskoisi häntä...!!

"Okei, suostun. Älä tee mitään typerää", Mika kuiskasi takaisin. Hän oli lukenut yhtä sun toista merenväestä, jotka paljastivat ihmisille, keitä todella olivat. Kamalimpia jutuista olivat ne, että heistä tulisi jonkinmoisia merihirviöitä. Mika ei tosin tiennyt, oliko tarinoissa totuuden hiventäkään.
//Tosin, sitähän sanotaan, että kaikissa tarinoissa piilee totuuden siemen//, Mika tuumi. //Onnea matkaan, Hanon...//

Nagisa hämmentyi ja vaivaantui hiukan Hanonin anovan katseen alla. Miksi he olivat ylipäätään tulleet rannalle...? Hanonin idean, tai no pyynnön, hyväksyminen ei välttämättä olisi hyvä idea...toisaalta, Kuinka hän voisi sanoa EI Hanonille?

Nagisa huokaisi. "Hyvä on, odotan täällä Mikan kanssa. Nyt, hae se asia,jookos?" Hän katsoi Hanonia silmiin. Jokin tässä mätti...ja pahasti.

"Kiitos!" Hanon hihkaisi, ja kipitti kallion taakse. //Noniin, pokerinaama kuntoon!!// Hän huokaisi ja sulki silmänsä. Hanon astui askeleen lähemmäs merta.
Nagisa saisi kohta tietää...ja hän auttaisi Mika-kunia..jotenkin. Hanon avasi silmänsä ja käveli mereen. Ja hän oli merenneitomuodossaan.

"No niin..Nousen kohta pinnalle! Ja Mika-kunin on todella paras pitää pokerinaama myös..." Hanon mutisi veden alla. Hän katsahti pintaa kohti,
ja hymähti. Asiat joko helpottuisivat, tai vaikenisivat tämän jälkeen.
Kuka tietää, kummin tapahtuisi.

Hanon pomppasi pinnalle. "Heiiii, te ihmiset siellääh!" Hän huitoi kättään.
//Varomaton asenne, jotain avunantoa Nagisalle? Hanon, että sinä olet järkevä!!// Hanon hymyili ajatuksilleen. Tottakai hän helpottaisi Nagisan tehtävää, hänhän rakasti poikaa!!!

Hanon mennessä Mika sulki silmänsä ja veti hieman vapisten henkeä. Nyt hermostutti. Mitä jos hän mokaisi ja Hanonille tapahtuisi jotain?
"No..." Mika yritti avata keskustelua odotellessa. "Oletteko sinä ja Hanon tunteneet toisenne jo kauan?"
LOISKIS. Luojan kiitos! Hanon oli nopea, sillä siinä hän nyt oli, huitoi kädellään ja kiljui innoissaan. Jos Mika ei olisi osannut valmistautua, häneltä olisi kestänyt hetki tajuta, että Hanonhan siinä todella oli, mutta tarkkaat katsomalla saattoi erottaa samat kasvonpiirteet ja ennen kaikkea silmät. Silmät välkkyivät juuri samalla tavalla.
Mika veti henkeä. Hän ei ollut koskaan ollut kovin hyvä näyttelijä, mutta...
"Ei voi olla totta!" hän henkäisi. "Oletko sinä... kuka sinä olet?"

"Ole..hyvä vain?" Nagisa sai sanottua Hanonin jo kadottua. Tyttö hämmästytti häntä vieläkin...
"Hmm...aika kauan. En ole laskenut", Nagisa katsahti Mikaan. Poika näytti..hermostuneelta. Outoa. Miksiköhän..?

Nagisa hätkähti kuullessaan loiskahduksen. Heidän eteensä oli ilmestynyt turkoosi merenneito. //Merenneito?! Hei..olen nähnyt hänet jossain!!//
Nagisa katsoi merenneitoa uteliaasti, tytössä oli jotain tuttua...mutta mitä?
"Niin, kuka sinä oikein olet?" Nagisa henkäisi.

//Hyvä, Mika leikkii mukana.// Hanon laski leukaansa hiukan, mutta jatkoi hymyilemistä. Nagisalla oli...outo katse. Hanon sävähti hiukan, mutta ryhdistäytyi salamannopeasti. Hän hymyili vieläkin leveämmin, ja sanoi kirkkaalla äänellä:
"Mitä, miksi noin hämmästyneitä?! Ettekö ole ennen merenneitoa nähneet~?"
Toivottavasti äänensävy olisi oikea...
Hitaasti Hanon avasi silmänsä, ja pienensi hymyään hiukan. 'Kuka sinä olet?'-kysymys oli kysytty, ja hänen oli aika vastata...
"Olen Hanon, Aquamarine Pearl Mermaid Princess. Kuulostaako tutulta?"
Ja hän katsoi suoraan Nagisan silmiin. Tunnistaisipa hän..!!

//Huh, tämä on helpompaa kuin oletin//, Mika ajatteli helpottuneena. Alkujännitys alkoi hellittää esityksen jatkuessa. Nyt kaikki riippuisi Nagisasta, miten kauan heidän olisi jatkettava.
"Sirena...", hän kuiskasi itsekseen. Pakko silti myöntää, tämä oli kolmeen vuoteen ensimmäinen kerta, kun hän näki merenneidon ilmielävänä. Kokemus oli... mielenkiintoinen. Jos hän löytäisi vielä sen merenneidon, jota etsi...
Mika oli näyttävinään siltä kuin pudottaisi silmänsä hämmästyksestä.
"Ha... Hanon?!" hän huudahti muka-järkyttyneenä ja vilkuili vaivihkaa Nagisaa.
//Tajua, tajua, tajua, ole kiltti ja tajua pian...//

//Hanon?! Saa nimi, sattumaako?!// Nagisa tuijotti järkyttyneenä merenneitoa, joka oli sanonut nimekseen saman kuin hänen tyttöystävällään...Hanon. Voisiko se olla...

Nagisa jatkoi tuijottamistaan. Hän etsi merkkejä hänen Hanonistaan, ja omaksi hämmästykseen löysi niitä: samanlaiset kasvot...silmätkin olivat samanlaiset..ja ääni. Ääni oli ehdottomasti sama. Tämä ei ollut sattumaa.

"Ha...non? Olet...merenneito..? Siksikö...se kysymys silloin..?" Nagisa kysyi hitaasti. Katsoessaan Hanonia, ja muistaessaan tytön juosseen juuri äsken pois, ja merenneito saapui, totuus iski Nagisalle. Hanon oli merenneito, hänen Hanoninsa oli merenneito.
"Hanon. Mikset kertonut?" Nagisa astui lähemmäs tyttöä. Hän ojensi kätensä, toivoen, että tyttö tarttuisi siihen.

Mika pyyhkäisi otsaansa ja kääntyi ympäri lähtien kävelemään hieman poispäin. Nyt olisi varmasti parempi antaa kaksikolle hieman aikaa olla kaksin.

Hanon katsoi Nagisaa. Oliko tämä ihan oikeasti tunnistanut hänet?
Hanon perääntyi hiukan, mutta katsoi suoraan pojan silmiin.
Ja näki samanlaisen katseen Nagisan silmissä, kuin silloin, kun tämä oli kertonut rakastavansa Hanonia - oli Hanon millainen tyttö tahansa.
Tismalleen sama ilme: täynnä rakkautta, ja ehkä hiukan ihmetystä.

Hanonin sisällä läikähti onnen tunne. Nyt hänen ei tarvitsisi enää piilotella Nagisalta!! Hanon ui lähemmäs ja tarttui Nagisan käteen.
"En...voinut. Koska jos merenneito paljastaa oikean minänsä sanoillaan hän muuttuu merivaahdoksi...siksen voinut. Mutta vihdoin keksin oikean keinon!! Nagisa!" Hanon kaatoi Nagisan halaten poikaa rajusti ja itkien hiukan. "Nagisa!!"

"Voi Hanon!" Nagisa halasi Hanonia tytön kaataessa hänet. Hän oli iloinen!!
Nyt tytön ei tarvinnut salailla häneltä mitään! //Rakastan sinua...rakastan!!// Nagisa huusi mielessään. Hiljaa hän kuiskasi sanat Hanonin korvaan: "Minä rakastan sinua." Ja halasi tyttöä tiukemmin.

Kotvan kuluttua Nagisa kohottautui hiukan, nostaen Hanonia. Hän käänsi katseensa Mikaan. "Mika! Tule tänne!" Nagisa yritti kuulostaa vihaiselta, mutta epäonnistui virnistäessään. Yhä virnistellen hän kysyi pojalta: "Tiesitkö sinä tästä?"

Mika oli kohottanut päätään silmät suljettuina, kädet taskuissaan ja antoi merituulen hyväillä kasvojaan ja hiuksiaan.
//Tuntuu niin hyvältä//, hän ajatteli. //Oma pieni merenneitoni... jonain päivänä minä vielä löydän sinut!//

Hän kuuli Nagisan kutsuvan häntä, käänsi katseensa heidän suuntaansa ja hymyili anteeksipyytävästi.
"Kysyin sitä Hanonilta sekunnin murto-osaa ennen kuin tulit", hän tunnusti. "Minä vain... arvasin sen. Tapasin merenneidon kolme vuotta sitten enkä ole koskaan unohtanut, miten näin meren kuohuvan hänen uteliaissa, surullisissa ruskeissa silmissään..." Hetken Mika oli hiljaa ja syventyi muistoihinsa. "Nähdessäni meren kimaltavan Hanonin silmissä minä vain... tajusin sen. Minulla oli edessäni merenneito. Ei se sama, joka pelasti minut, mutta merenneito. Erivärinen, ja niin monella tapaa erilainen, mutta merenneito kuitenkin."
Mikan hymy leveni hänen katsoessaan Hanonia ja Nagisaa.
"Olen iloinen teidän puolestanne."

"Ja minä sinua", Hanon niiskutti Nagisan korvaan. Tämä oli kuin unta! Nyt hänenkään ei tarvitsisi salata pojalta mitään, kuten ei Luchiankaan tarvinnut salata Kaitolta...paitsi ehkä synkkä tulevaisuus?

Hanon hymyili Mikalle. Poika oli auttanut häntä, kuten he olivat sopineet! Nyt oli HANONIN vuoro auttaa Mikaa!
"Kiitos. Hei, Mika. Mehän sovimme, että autan sinua, jos sinä autat minua salaisuuteni paljastamisessa? Onkohan se asia, missä tarvitset apua...haluatko kenties löytää tuon merenneidon?" Ja hän hymyili pojalle,
toivoen, että hän voisi auttaa tätä.

Mikan hymy hyytyi.
"En tiedä", hän vastasi. "Tahtoisin kyllä löytää hänet, mutta... en muista hänestä paljoakaan. Ainoastaan pitkät, punaiset hiukset, ne silmät, ja... laulun..."
Mika mietti hetken. Laulu, jonka hän oli silloin kuullut, oli ollut yksi kaikkein kauneimmista ja onnellisimmista lauluista, jonka hän oli koskaan kuullut. Merenneito oli laulanut myös toisen laulun, mutta se oli ollut kovin surullinen...
"Onko merenneidoista olemassa vähän kuin erilaisia rotuja? Tarkoitan, eri värejä?" Mika kysyi. "Koska sinulla on sininen ja minun tapaamallani merenneidollani oli punainen pyrstö..."

"Kyllä, merenneidoilla on eri värejä. Ja ne taas jakautuvat sen mukaan, mistä valtakunnasta olet. Minä olen eteläisen Atlantin prinsessa, joten kaikki sieltä tulevat ovat turkooseja merenneitoja...Missä sinä tapasit tuon merenneidon?" Hanon kysyi. //Ei se voi olla Teana....hän ei edes tiennyt olevansa merenneito ennen kuin ilmestyin!!// "Koska tunnen erään merenneitoprinsessan, jonka väri on PUNAINEN. Mutta hän tulee Japanin mereltä...Ja voihan eri valtakunnilla olla sävyeroja", Hanon mutisi lopun melkein itsekseen. Hetken mietittyään asiaa, nosti Hanon päänsä ylös ja ehdotti Mikalle: "Jos me etsisimme ensin Teanan, ja kysyisimme häneltä asiasta..? Hänhän voi tietää jotain, tai tuntea sen merenneidon! Tai jopa aistia sinun merenneitosi läsnäolon..."

"Tapasin hänet Suomenlahdella", Mika kertoi. "Eli ei Japaninmerestä sen enempää, muuta kuin että vanhempani ovat sieltä päin." Mika puraisi huultaan mainitessaan vanhempansa. Tatsuji ja Ayako olivat aina yrittäneet saada häntä lopettamaan haihattelunsa merenväestä ja keskittymään tähdellisempiin asioihin. Vanhemmat olivat aina olleet häntä vastaan tässä asiassa, ja sen seurauksena Mika oli karannut kotoa jokin aika sitten ja muuttanut Ocean Melodyyn.

Mika jähmettyi hänen kuullessaan Hanonin sanat.
"Oletko tosissasi?" hän kysyi osaksi epäuskoisena, osaksi jännittyneenä. "Toimisiko se oikeasti? Nimittäin jos kyllä... kyllä, tehdään niin!"

//Suomenlahdella...en olekaan kuullut, että siellä olisi valtakunta. Mutta toisaalta...enhän minä tiennyt Teanankaan valtakunnasta.// Hanon pohti.
Kaikkiallahan saattoi olla pienempiä valtakuntia!!
"Noh, ensimmäiseksi meidän täytyy löytää Teana. Ja en tiedä missä hän on...voin toki kysyä Luchialta, että tietääkö hän.." Hanon toppuutteli Mikaa. Poika oli ihan selvästi jännittynyt! Näinkö kovasti hän halusi löytää tuon merenneidon...miksiköhän? Hanon katsoi tutkailevasti Mikaa. Huokaisten hän nousi ylös ja sanoi: "Noh, jos minä etsin Luchian? Luulen, että hän on jossain lähellä...Jos etsimme rannalta?" Ja hän muuntautui ihmiseksi ja hymyili Nagisalle. "Haluatko sinä auttaa?"

Noudatetaanko tässä sitä Hiksun mainitsemaa "kirjoitusjärjestystä", onko se nyt tässä topicissa Hanon-Mika-Nagisa? Jos kyllä, sori että kesti vastata, en älynnyt ja odotin että kirjoittaisit Nagisalla koska Mikalla ei tuntunut luontevalta kirjoittaa tähän väliin... -.-"

"Kiltti, Nagisa!" Mika pyysi. Tavallisesti hän ei anellut koskaan, mutta nyt hän viis veisasi luonteestaan, jos saattoi näin tavata merenneitonsa uudestaan... "Kiltti, kiltti, kiltti!"

Noudatetaan vain ^^ jooh, eipä mitään!

Nagisa vilkaisi Hanonia ja Mikaa vuorotellen. Mistä nyt oli kyse? Hän ei pysynyt yhtään kärryillä!! Mutta...kun Mika noin pyysi...ja Hanonkin ilmeisesti halusi hänen apuaan...Mika huokaisi ja raapi päätään.
Hän tarttui Hanonin käteen ja sanoi hymyillen Mikalle: "EI kai tässä muukaan auta! Mistä me siis aloitamme? Tai...päättäkää te!"

"No niin, se on sitten päätetty! Nagisa auttaa meitä!" Hanon hihkaisi ja suikkasi suukon Nagisan poskelle. Ja toisenkin perään.
Sitten Hanon kääntyi Mikan puoleen ja sanoi: "Noh, nyt meidän pitää vain löytää Teana! Jos etsittäisiin ensin rannalta? Minähän voin toki etsiä häntä hänen valtakunnastaan..." Ja hymyili hiukan hajamielisen näköisenä. Missähän Teana oikeasti oli?