Suunnitelmia [EI HYVIKSIÄ!]

Aqua ei oikein osannut selittää miltä hänestä tuntui hänen astuessaan metsään. Hänen musta puolensa huokaisi onnesta tuntiessaan voimiensa karttuvan ja mustan magian virtaavan kehossa, mutta punainen merenneito lähestulkoon kirkui tuskissaan.
//Tämä paikka on täydellinen//, Aqua ajatteli. //Tuntuu, kuin vahvistuisin koko ajan! Pystyn mihin vain!//
Hän kulki Lucyn edellä koko ajan syvemmälle metsään, kunnes he saapuivat sopivalle paikalle. Puut muodostivat pienehkön, ympyränmallisen aukean, mutta puiden oksan loivat tiheän katon heidän päälleen, joten auringonvaloa ei pääsisi tihkumaan aamun koittaessa paljoakaan.
"Toivottavasti ei haittaa, että joudumme nukkumaan taivasalla", Aqua totesi. "Ellet sitten itse osaa loihtia majaa jostain tyhjästä..."
Hän siveli kädellään lähintä puuta. Se oli suuri ja vankka rungoltaan ja pinnalta karhea ja samaan aikaan sileä. Lajia Aqua ei tunnistanut, mutta riemukas hän oli. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt Mustassa metsässä, mutta näki tyytyväisenä, että se oli juuri täydellinen heille. Luonnonvaloa metsään ei päässyt käytännössä ollenkaan, vaan sillä tuntui olevan oma, varjomainen valonsa, jonka avulla näki eteensä, mutta joka ei luonut samanlasta turvallisuuden tunnetta "valosieluisille" olennoille, kuin aurinko. Metsä houkuttelisi varomattomia kulkijoita ja imisi heidät sisäänsä. Täältä heitä ei löydettäisi.

Aqua istahti maahan ja nojasi puun runkoon.
"Hyvä paikka, vai mitä sanot?"

Ira käveli hyvin hiljaa, kuin häntä ei olisikaan. Hän yritti kuunnella, aistia, sitä raivostuttavan typerää pikkutyttöä, Maya Daelmonia. Tytönhupakko oli paennut häneltä luullen, että Ira ei saisi häntä kiinni!! Miten typerä ajatus!
Hän sai KAIKKI kiinni, hän kiduttaisi KAIKKIA jotka suojelisivat Mayaa. Tytön voima olisi HÄNEN.

Ira käänsi salamannopeasti päätään. Joku oli lähistöllä. Maya se ei kuitenkaan ollut, valoa tai mitään hyvää ei Ira aistinut. Jotain pahaa kylläkin...ja voimakasta. //Loistavaa! Siitä on aikaa, kun viimeksi tapoin jonkun! Tarvitsen voimia löytääkseni sen inhottavan tytön!!//
Muuttuen näkymättömäksi Ira asteli nopeahkoin askelin kohti aukeaa, mistä voima pulppusi. Pian hän oli kahden nuoren tytön selien takana. Hymyillen julmaa hymyä, Ira otti ruoskansa esiin , muuttui näkyväksi ja kajautti mielipuolisella äänensävyllä:
"Kas kas, ollaankos täällä varomattomia? Haluatteko te tappelua? Hm?"

[Tungin tänne mukaan xDD Soriiiiiiii!]

Lucy käveli Aquan perässä metsään. Hän tunsi voimiensa kasvavan heti metsän sisäpuolella. Täydellistä. Nyt pystyn toimimaan pidempään! Lucyn ei tarvitsisi odottaa kauaa ennen kuin hänen voimansa palautuisivat kokonaan. Metsän pimeys kiehtoi Lucya. "Kyllä... Tämä on hyvä paikka. Pystyn loitsimaan asumuksen puista... Mutta vielä en halua", Lucy vastasi katsellen paksuja puita. Niistä olisi helppo loitsia suurikin asumus. Vielä Lucy ei kuitenkaan halunnut koetella voimiaan. Yhtäkkiä hän jo kuuli takaansa oudon naisen äänen. Lucy ei hätkähtänyt. Hän kääntyi hitaasti, lähes tulkoon laiskasti ympäri ja katsoi naista. Samalla Lucy taikoi viikatteen käsiinsä. "Varomaton? Minä yhdistän tuon sanan sinisilmäisiin tytönhupakkoihin", Lucy vastasi laiskasti, aivan kuin häntä ei olisi kiinnostanut kunnolla puhua. "Jos et ole merenneitoprinsessa, lohikäärmeprinsessa tai tarpeeksi viaton kasvattamaan voimiani, minulla ei ole mitään kiinnostusta taistella kanssasi", Lucy jatkoi. "Näen jo ettet ole mitään niistä".

[Aqua. Voisitko editoida viimeistä viestiäsi "Pahuus rannalla"-topicissa ja kirjoittaa siihen, että myös Lucy poistuu topicista? En ehtinyt kirjottaa ite omaa poistumisviestiä, kun ehdit jo sulkea sen Kiitos!]

Aqua kavahti salamannopeasti pystyyn kuullessaan oudon naisen äänen, muttei tehnyt elettäkään hyökätäkseen.
//Musta kuin yö//, hän huomasi ajattelevansa. //Vahva kuin pimeys... julma kuin meridemoni.//
"Kuka sinä olet?" Aqua kysyi rauhallisella äänellä, mutta piti vartalonsa jännittyneenä. Tuo nainen oli jotenkin eri maata kuin hän tai Lucy, ja tämä näytti siltä, että hän todella saattaisi käyttää tuota ruoskaa, jos he tekisivät yhdenkin väärän liikkeen. Ja jos tämä nainen hyökkäisi, Aqua muuntautuisi. Hän ei tiennyt, tehoaisiko hänen laulunsa, mutta jos nainen hyökkäisi, hän olisi vihollinen, ja silloin sen pitäisi tepsiä.

(Laitanko Ei muita -tekstin otsikkoon, vai mieluummin Ei hyviä hahmoja? Pahisten miitti, mitä luulette? Ei tästä taistelua kaivata.)

Ira katsahti mahdollisimman sarkastisesti tyttöihin. Nämä olivat nuoria, samanlaisia tytönhupakkoja kuin pikku Mayakin. Hänkö viaton? HAH! Kaukana siitä! Eikä tytönhupakkojen täytynyt olla sinisilmäisiä, se oli vain käsitys.

"Olen Ira-san, muuta teidän ei tarvitse tietää. Tai odottakaapas...tarvitseepas. Jotta osaatte varoa..." Ira hymyili julmaa, sadistista hymyään. Jos jompikumpi tytöistä tekisi yhdenkään väärän liikkeen, ruoska heilahtaisi. Ja merenneidoista puheen ollen, tuo kysyjätyttö hehkui merellistä voimaa. Kyllä, hänen edessään oli merenneitoprinsessa. Voimaa...jota Ira voisi imeä itsensä. Ja hän oli kerran kokeillut tehosiko merenneitojen laulu häneen: Ei tipan tippaakaan. Se vain haukotutti, ehkä hiukka päänsärkyä tuli.

"Olen puoliksi demoni, enkä pelkää käyttää ruoskaani tai mitään muutakaan asetta. Itseasiassa, en pelkää MITÄÄN. Ja anteeksi, jos pelästytin. Ei pikkutyttöjen paikka ole täällä, täynnä pahuutta kuhisevassa metsässä. Ja sinuna minä en pitäisi tuota viikatetta esillä, " Ira kohotti ruoskaansa hiukan viikatetyttöä kohti, " yksikin väärä liike, ja saat ruoskasta. Ja se muuten sattuu", Iran julma hymy leveni. Ah, hän niin nauttisi kuullessaan näiden tyttöjen kivunhuudot!!

[laita ainakin, ettei hyviä tyyppejä. Tämä on pahisten topicci xD]

Lucy taivutti kyllästyneenä päätään vasemmalle. "Ruoskasta? Ärhäkkäpä sinä olet", Lucy sanoi. "Minä olen Lucy, Luciferin perillinen". Lucy näki, että nainen oli vaarallinen. Hän kuitenkin päätti itsekseen ettei nainen olisi vaarallinen hänelle. "Kuten jo sanoin, minulla ei ole mitään mielenkiintoa tapella kanssasi. Ja... pikkutyttö? Se, jonka kuolemasta synnyin oli kyllä hupakko, mutta minä olen iätön. Et pelkää. Muuten vain uhoat ja puhut liikaa", Lucy sanoi hymähtäen. Hän käänsi Ira-sanille selkänsä, käveli tästä pois päin ja pyöräytti laiskasti viikatettaan. Hän alkoi hitaasti loitsia jotain taloa tai asumusta. Isoa sellaista.

[Päättäkää joku minkänäkönen ja kuinka iso siitä tulee xD Ja joo, pahisten topiciks tää ]

Ira kiristeli hampaitaan. Eihän uhonnut, hah! Hän vain KAIPASI voimaa, ja noista tytöistä hän sitä saisi. Tuo Lucy oli raivostuttava, RAIVOSTUTTAVA!
Muistot tottelemattomasta Mayasta nousivat Iran mieleen. Hän halusi aiheuttaa jollekulle kipua, nyt ja heti!!!
"Minä en pelkää. Kukaan ei voi vahingoittaa minua, ennenkuin minä ehdin vahingoittaa heitä. Voin todistaa sen, jos kipua halajat? Ja suonet anteeksi, jos olen puhelias. Vai haittaako se sinua?" Ira tuhahti sarkastisesti. Tuon tytön pään hän repisi irti ruumiista!! Ei...Maya ensin, sitten Lucy!!!

Ira katsoi hiukan hitaasti Lucya, kun tämä alkoi loitsia isoa asumusta. Ja siitä tuli valtava. Kuin jättikokoinen puumaja, mustasta puusta tehty ja ynnä muuta pahaa. Ira tuhahti uudelleen. Mautonta, todella mautonta.
Yhtäkkiä hänen sisällään leimahti. Halu löytää Maya ja kiduttaa tyttöä saadakseen voiman palasi sekunnin murto-osassa. Heilauttaen ruoskaansa, Ira käski palavin silmin ja pahdollisimman raa'alla äänensävyllä:
"Kertokaa minulle: oletteko te nähneet pientä blondia tyttöä, josta leiskuu valo? Jos olette kertokaa minulle!! Ja jos valehtelette...noh, elitte varmaan hyvän elämän."

[haha, mä päätin xD sry jos siitä tuli erilainen kuin ajattelit ^^, Ja ihan välikommenttina: Tässä sitä nähdään kuinka mielipuolinen Ira on xD Että mä ihmettelen, että mä tein tämmösen hahmon!!]

"Minä en ole nähnyt – Lucysta en tiedä – sellaista tyttöä eikä minua suoraan sanottuna edes kiinnosta", Aqua sylkäisi sanat suustaan. Hän tiesi heti vain katsomalla tuota naista, että ei tulisi pitämään tästä. "Minä jahtaan vain merenneitoprinsessoja eikä minua voisi vähempää kiinnostaa joku valoa hehkuva tytönhuitukka! Nyt lähde tai saat maistaa voimistani!"
Aqua avasi suunsa, mutta sieltä ei tullutkaan enää laulettuja sanoja, vaan yksinkertaisia, korkeita säveliä, jotka sulautuivat toisiinsa muodostaen melodian, jollaisesta häntä oli varoiteltu lapsena. Tuollaisilla sävelmillä tietyt olennot houkuttelivat ihmisiä ja merenväkeä meren syvyyksiin, piinasivat heitä heidän syvimmillä haaveillaan, kipeimmillä muistoillaan, kunnes kuulijat tulivat hulluiksi ja alkoivat anella tappamista. Vaikka sillä ei välttämättä ollutkaan samanlaista vaikutusta Iraan, kuin muulla uhreilla, se saattaisi silti vaikuttaa johonkin hänen ruumiissaan. Eihän Hanoninkaan laulu satuttanut Lucya, mutta sai tämä toisen puolen tulemaan esiin. Merenneitoprinsessojen laulusta ei kuitenkaan koskaan ollut vastusta Seireenien Laululle.

Iran silmt kaventuivat merenneidon alkaessa laulaa jotain. Päänsärky alkoi.
Kuin jokin tukahdettu yrittäisi päästä valloilleen hänen mielestään.
"Nyt sinä kakara vasta viimeisen temppusi teit", Ira sihisi hampaidensa välistä. Heilauttaen ruoskaansa hän melkein huusi: "Suututit minut!!"
Iran silmät alkoivat välkehtiä hyvin pelottavalla tavalla. Iran pelottavin kyky, kivun aiheuttaminen pelkällä katseella, oli täydessä touhussa.
Korostaakseen varoitusta hän heilautti ruoskaansa merenneitoa kohti. Kipuannos oli tulossa!

"Minua eivät sinun voimasi kiinnosta, jollen saa niit itselleni. Ja kun en saa, minun ei tarvitse totella sinua!!" Ira kiljui sanat yöhön kipukatseensa loimutessa. Hyvin, hyvin sumea muisto yritti edelleen nousta pintaan, ja se sai Iran raivon partaan. Tai pikemminkin siitä aiheutuva päänsärky.

Aqua puri huultaan ja kiristeli hampaitaan. Huonompi juttu.
//Jos hän osaa käsitellä tuota ruoskaa, olen todella pahassa pulassa//, hän ajatteli. //Merenneitojen laulut eivät vahingoita minua, mutta kukaan ei ole puhunut mitään fyysisesti aiheutetusta kivusta...//
Hän väisteli ruoskan iskuja parhaansa mukaan (kerran tai kaksi se onnistui iskemään häntä käsivarteen), ja sanoi samalla:
"Suuret on puheet, mutta ilmeesi kertoo jotain ihan muuta. Kykenen satuttamaan sinua, enkö?" hän kysyi ilkikurisesti, mutta samassa hän jähmettyi ja putosi kirkuen polvilleen. Tuon naisen katse herätti jotain hänen sisällään, mikä sai hänet vääntelehtimään tuskansa. Oli kuin hän tuntisi sen kamalan, mutta samalla vapauttavan illan tuskan uudestaan. Hän kirkaisi uudestaan ruoskan osuessa täsmälleen maaliinsa, mutta sen jälkeen pakottautui olemaan huutamatta, ja Iran pitäessä taukoa hän nousi vapisten jaloilleen. Hän ei alistuisi tuollaiselle demoninaisen irvikuvalle, se oli varmaa!

"Hah, päänsärkyä sait aikaan, ei sen kummempaa. Oletkohan sinä sittenkään niin vahva, kuin aistin tai luulin? Mikä pettymys, mutta toisaalta...olet vain pikkutyttö", Ira tuhahti. Niin samaa maata Mayan kanssa, kumpikin kuvitteli voivansa tehdä jotain hänelle.

Mutta vaikka merenneito ei laulanut enää, samea muisto pysyi paikallaan. Ira kurtisti kulmiaan, ja muisto hävisi. //Mikähän lie ollut, joku kamala kuva inhottavista vanhemmistani...?//

"Nyt minä satutan sinua, enkös?" Ira nauroi kimakkaa, myrkyllistä nauruaan. Ruoska heilahti taas. Keskittyen katsomaan kipunoivilla silmillään tyttöä, kysyi hän:
"Mikä on nimesi? Tämä on paljon hyödyllisempää, jos tiedän sen. Lucykin kertoi nimensä. Lucy ,muuten, mikset auta ystävääsi?" Ira hymyili sadistista hymyään katse merenneidossa. Kivun aiheuttaminen oli niiin ihanaa.

Aqua tunsi kiukun kuohahduksen sisimmässään. PIKKUTYTTÖ???!!!
"Olen Aqua Kurasa, Black Pearl Mermaid Princess", Aqua sanoi uhmakkaasti. "Ja paljonpa siitä hyödytkin... sitä paitsi, en edes käyttänyt äsken täyttä voimaani. Jos et halua nähdä, millainen olen pahimmillani, sinun on parasta lähteä. Tuollainen päämäärättömästi riehuva demoniämmä ei vie minun suunnitelmiani yhtään eteenpäin..."

Ira suuttui tosissaan. Päämäärättömästi riehuva demoniämmä?!?! Silmät leiskuen hän sihisi Aqualle: "Minä EN riehu, olen luonnostani tälläinen, KAIKKI demonit ovat. Taisteluja taistelujen perään, voimien himoitsemista. Jos on valittamista, valita vanhemmilleni. Oi anteeksi, et voikaan. He kuolivat sellaisen turhan, inhottavan, KAMALAN tunteen vuoksi!! RAKKAUDEN!" Viimeisen sanan Ira suorastaan sylki ulos. Jos jotain hän sihasi, niin se oli rakkaus ja kaikki hyvä. Ja tuosta tytöstä ei ottanut selvää...oi kuinka hän oli raivoissaan!!

"Minua eivät sinun täydet voimasi kiinnosta, ellet halua luovuttaa niitä minulle. Ja oletkohan sinä niin paha kuin luulet, tunnen jotain hyvää sisimmästäsi. Rakastatko sinä kenties jotakuta? Tyhmää, niin tyhmää!" Ira puhui hampaidensa välistä. Hän oli ennennäkemättömän vihainen, edes Maya ei ollut nähnyt häntä sellaisena!!

"Älä edes mainitse sitä kirottua tunnetta minun läsnäollessani!" Aqua kirkaisi raivoissaan. "Älä edes ajattele sitä! Juuri se kirous, säälittävyys, HEIKKOUS teki minusta tällaisen!!!"
Aqua hengitti raskaasti. Tuo nainen vielä uskalsi väittää, että hän rakasti vielä jotakuta, että hänen sisimmässään oli vielä jotain hyvää? Ei ikinä!

"Kuinka sinä kehtaat", hän huomasi äkkiä sihisevänsä. Raivopäissään hän oli jälleen menettänyt oman mielensä hallinnan ja nyt hänen toinen puolensa otti vallan. Ei, enemmän. Aqua vaipui polvilleen ja punainen valo välähti. Samassa mustahiuksinen Aqua makasi maassa ja Iran edessä seisoi haamumaisessa olomuodossa ruskeahiuksinen tyttö, jolla oli täsmälleen samat kasvonpiirteet mutta eriväriset, täysin erilaiset silmät. "Varmasti et ole itse koskaan rakastanut ketään, joten miten sinä kehtaat puhua rakkaudesta tuolla tavalla?"

Lucy katseli loitsimaansa asumusta. Se oli täydellinen hänelle. Hetken Lucy jäi katselemaan asumusta ja miettimään mitä kaikkea sen sisällä tapahtuisikaan... Voi sitä veren ja tuskan määrää! Lucyn selän takana alkoi hälinä Aquan ja Ira-sanin kesken. Lucy kääntyi ympäri ja katseli hetken. Nähdessään Aquassa tapahtuvan muutoksen, Lucy päätti toimia. Hän kohotti viikatettaan suoraan ylös päin ja siitä lähti musta sykähdys, jonka tarkoitus oli jähmettää Ira-san ja Aqua paikoilleen. "Turhaa... Niin turhaa! Aqua, sinusta ei ole minulle mitään hyötyä, jos tuhlaat voimiasi. Ira-san... Hah. Jos kaipaat lisää voimaa, älä tuhlaa niitä hyödyttömyyksiin", Lucy sanoi edelleen viikate kohotettuna. Hän laski viikatteen hitaasti alas ja samalla vapautti Aquan ja Ira-sanin hetkellisestä pysäyttämisestä. Lucy katsoi Ira-sania. "Demoni... Te olette Luciferin tuotoksia. Koskemalla teihin veisin itseltäni vain jotain omastani". Lucy tarkkaili Ira-sania hetken kuin olisi unohtanut jotain. "Ystävä? En tunne koko sanaa. Aquasta on minulle hyötyä, kunnes pystyn tappamaan niin viattoman kuin vain haluan! Äläkä puhu minulle pikkutytöistä. En ole hetkeen tavannut yhtäkään enkä haluakaan ennen kuin heidän viattomuutensa tappaminen kasvattaa minun voimiani!" Lucy sähähti alkaessaan puhumaan pikkutytöistä. Hän vihasi, voi kuinka hän vihasikaan pikkutyttöjä! Eritoten sitä ettei hän pystynyt tappamaan heitä. Vielä.. Vielä tulee se päivä, kun teurastan monta pikkutyttöä kerralla! Lucy katsahti Aquaan. Tämä ei ollut sellainen kuin mistä hän itse piti. "Katso nyt mitä teit... Noin hänestä ei ole minulle mitään hyötyä. Aqua. Sinun piti vahvistaa minun voimiani eikä minun tuhlata omiani sinuun", Lucy tuhahti ja kohotti jälleen viikatettaan. Viikatteesta sykähti kolme mustaa rinkulaa, jotka menivät Aquan sisään. Lucy antoi Aqualla voimaa ja yritti samalla sitoa sitä, mikä tuli tästä ulos. Ira-sanin ja Aquan nahistelusta oli ollut Lucylle myös hyötyä. Hän oli menettänyt voimia taloa loitsiessaan, mutta Ira-sanin ja Aquan viha ja nahistelu kasvattivat metsän pahaa voimaa mikä taasen vahvisti Lucya ja auttoi tätä palautumaan nopeammin.

[PIM! Ja jotta tämä ei mene sääntöjen rikkomiseksi, saatte siis vapaasti päättää, miten Lucyn loitsukkaat vaikuttaa teihin! Selitin vain miten ne vaikuttaisivat ja mitä Lucy tekee, jos ne onnistuvat kuten niiden on tarkoitus. siis jos te päätätte, että onnistuu xD]

Iran silmät kaventuivat. Hän oli ollut oikeassa, vaan oliko se uutta?
"Minä kehtaan sanoa mitä tahansa", Ira sihisi Aqualle takaisin.
Joku säälittävä pikkutyttö ei häntä komentelisi!

"Ai että mitenkö kehtaan puhua rakkaudesta näin? Jos todella, todella haluat tietää, niin kerron sinulle!! Tuon surkean, säälittävän, kamalan tunteen vuoksi vanhempani kuolivat!! Rakkaudesta äitiini menetin isäni, mahtavan demonin!!! Ja sain osakseni vain halveksuntaa kylässä, missä kasvoin!! EN HALUA IKINÄ EDES KOKEA MOISTA TYPERÄÄ TUNNETTA!!" Ira kiljui raivoissaan. Vaikka hän oli läpeensä voimanhimoinen ja mielipuoli, kaipasi hänkin jotain muuta. Jos vain...jos vain rakkaus ei olisi saanut hänen vanhempiaan eroon toisistaan. Hän oli niin raivoissaan, ettei edes tuntenut loitsuja, joita Lucy käytti heihin kahteen. Aisti ne jotenkin.

"Ole sinä hiljaa, Lucy. Jos et kerran aio viedä jotain itseltäsi, pysy erossa tästä. Tämä metsä ruokkii voimiani, joten en menetä tässä mitään! Sitä paitsi, olen vastikään saanut uusia voimia!!" Ira sihisi, voimakkaammin kuin aikaisemmin. Tämä ei sujunut hyvin, Mayan kuva hälveni kokoajan Iran mielestä. Sen sijaan raivo kiskoi häntä eteenpäin, ja himo aiheuttaa tuskaa Aqualle. Iran silmät välähtivät taas, kohti kumpaakin Aquaa.

Lucy kallisti päätään. Typeryyttä. Kaikki oli silkkaa typeryyttä! Lucy käyttäisi kaikkea hyväkseen, millä saisi aiheutettua tuskaa omille uhreilleen! Rakkaus oli yksi niistä. Lucy ei tuntenut rakkautta, mutta hänellä oli oma käsityksensä siitä, mitä se oli. Pääpointti koko asiassa oli, että siitä oli hänelle paljon hyötyä. Rakkaus sai ihmiset tekemään tyhmiä tekoja ja sen avulla pystyi tuottamaan tuskaa. Paljon tuskaa. "Typerä tunne? Ira-san, sinä itse olet typerä. Rakkaus on liittolainen. Sen avulla ihmiset saa tekemään typeriä tekoja. Sen avulla ihmisiä pystyy satuttamaan. Sen aiheuttaman tuskan ja kivun katseleminen on hauskaa!". Lucy tunsi kehonsa kiihtyvän. Hän halusi verta, hän halusi tappaa jotain viatonta! Hän ei kuitenkaan voisi tehdä sitä, vielä. Oli liian aikaista. "Oli miten oli, minä en voi antaa sinun tappaa Aquaa. Minulla on hänelle vielä käyttöä. Aqua, sisään taloon ja heti!", Lucy heitti suoran käskyn Aqualle. Hän joutuisi odottamaan vieläkin kauemmin, jos hänen pitäisi erikseen odottaa että Aquan voimat kasvaisivat lisää! Tällä hetkellä Lucyn silmissä Aqua vain tuhlasi voimiaan.

Iran koko ruumis jähmettyi, muttei loitsun ansiosta, vaan silkan raivon.
"Minäkö typerä? HAH! Kaikki, jotka tuntevat rakkautta, HE ovat typeriä!!" Ira kiljui. Hän oli menettänyt totaalisesti hermonsa. Kylmänrauhallinen Ira oli vaihtunut raivosta hulluksi Iraksi.
"Tuska ja kipu ovat ihania asioita, mutta rakkaus ei kuulu niihin!!" Ira sihisi.
"En minä tapa Aquaa, VIELÄ. En hyödy siitä niin paljoa kuin voisin..." Sihinä jatkui. Mutta se oli vähän vaimeampaa. Mayan kuva oli palannut hänen mieleensä. Miksiköhän? //Ehkä...hän ajatteli minua!! Voin löytää hänet!!//

Huokaisten syvään, Ira rauhottui. Ira mulkaisi Aquaa, ja sen jälkeen puhui taas Lucylle:
"Olen pahoillani, että satutin 'kumppaniasi'. Jotten tappaisi häntä, kuten toivot, lähden. Minusta ET saa samanlaista kuin hänestä."
Ira-san käveli vähän matkaa eteenpäin, kunnes katsoi olkansa yli.
"Hyvästi!" Ja käveli pois Mustasta Metsästä.

[OUT]

"Äläkä tule takaisin!" Aqua ärjäisi Iran perään, mutta nähdessään Lucyn ilmeen hän katsoi parhaaksi mennä sisään tämän loitsimaan taloon.
//Taisin aliarvioida hänet, tämä on täydellinen//, hän ajatteli mitellessään lattiaa askelillaan. Tietysti sieltä puuttuivat kaikki huonekalut, mutta se ei näin toistaiseksi ollut kovinkaan kummoinen puutos. Hän seisahtui yhden ikkunan ääreen ja katsoi ulos.
//Minun on opeteltava uusia kykyjä pärjätäkseni//, Aqua ajatteli. //Muuntautumisen hallitsen, mutta en tiennyt, että kykenen Seireenien Lauluunkin! Se voi olla pitemmän päälle hyödyllinen taito, Lucyn kannalta ainakin. Mutta jos vain olisin...//
"... maagi", Aqua sanoi ääneen. "Jos taitaisin mustan magian..."
Aqua oli kuullut, että Melody Academyssä säilytettäisiin kirjoja, jotka olivat täynnä pimeää taikuutta. Kukaan ei ollut koskenut niihin aikoihin, mutta kerta se oli ensimmäinenkin.
"Minä taidan tehdä pienen retken Melody Academyyn", Aqua totesi Lucylle tullessaan ovesta ulos. "Tarvitsen loitsukirjan. Mutta en tänään. Huomenna..."

Lucy jäi katsomaan hetkeksi Ira-sanin perään. Hänellä oli jo ajatuksia Ira-sanin suhteen. Tämä ei ollut täysin tyhmä, sen Lucy joutui myöntämään. Mutta silti hänellä oli jo ajatuksia Ira-sanin suhteen. Tästä voisi olla hänelle hyötyä. Lucysta Ira-san oli kiivas ja turhan puhelias ja niitä heikkouksia hän saattaisi voida käyttää hyödykseen. Lucy jäi hiljaisuuteen, kunnes Aqua taas puhutteli häntä. "Tee, kuten tahdot. Tärkeintä on se, ettet mene liian kauas liian pitkäksi aikaa. Hmph. Ira-sanista on vielä hyötyä. En minä hänen lupaansa tarvitse", Lucy sanoi ja käveli Aquan ohitse taloon. "Minä kerään voimia hetken aikaa. Tee sillä välin, mitä lystäät, mutta älä tuhlaa voimiasi. Meillä on toimintaa tänä iltana", Lucy jatkoi ja käveli sisemmälle taloon. Hän meni pimeään, ikkunattomaan huoneeseen, jonne oli vain yksi ovi. Lucy istuutui keskelle huonetta ja hänen alleen ilmestyi kuin tyhjästä tumma, yksinkertainen puutuoli. Lucy laski viikatteen syliinsä ja sulki silmänsä. Hän jäi odottomaan voiman kerääntymistä itseensä.

[Vihii, joo, ehdin tekemään tän liian myöhään. Mut aikaa voi nopeuttaa ihan yhdellä viestillä ettei oikeasti tartte odottaa kauaa ]

Miakan silmät kiiluivat häijysti mustan metsän siimeksessä. Hän oli päätynyt paikkaan joka tuntui kuhisevan tyhmiä elukoita, joita voisi huoletta käyttää hyväkseen. "Tulejo!" Huudahti hän ilmaan ha haukkamainen olento ilmestyi hänen eteensä vastentahtoaan. Miaka laski käden maahan elukan eteen ja alkoi mumista jotain, joka kuulosti taviksen korvissa heprealta. Lilan väriset taika koukerot nuolivat ja piiskasivat haukan ruumista, joka sai sen kirkumaan tuskasta. Miaka nuolaisi huultaan. Hän nautti toden teolla. Haukka alkoi pian muuttaa muotoaan. Se kasvoi ja kasvoi, leveni ja muuttui hirviön kaltaiseksi. Haukan ruskeat ja pehmeät silmät muuttuivat täysin mustiksi. Sen ääni oli kuin painajaisista. Miaka nauroi voitonriemuisesti ja hyppäsi otuksen selkään.
Otuksen selässä hän liisi ympäri mustaa metsää, etsien seuraavaa uhria. Uhria, joka kaiketi tuntisi tuon Qyennan. Sen rääpäleen, jonka hän halusi nitistää silkasta huvista. Hän tulisi saamaan lohikäärmevaltakunnan haltuunsa, se oli varmaa. Hän rypisi vallanhimossaan, kiduttaisi ihmisiä ja tappaisi kaikki, jotka esittivät rakkauden, ystävyyden tai ymmärryksen tunteita. Miten kuvottavaa koko ajatus oli. Kylmä viima hyväili Miakan kehoa, jonka ympärillä ei ollut kuin niukka vaatetus. Hänen ponihäntänsä tanssi.
Pian Miaka kuitenkin havahtui ajatuksistaan ja pysähtyi kuin seinään, hyppäsi pois haukan selästä, joka muuttui pian tavalliseksi haukaksi, jonka koko olemus oli verillä. Se henkäisi korvia vihlovasti ja kuoli. "Pah. Heikko." Tuhahti Miaka ja astui linnun päälle, niin että tämän pää irtosi. Hän tarttui päähän ja nuolaisi. "Hmm" Jostain kuitenkin kuului ääniä ja Miaka tiputti pään maahan. "Ihmisiä?" Tuhahti hän kikseissään ja luikahti puun taakse ketterästi nähdäkseen kaksi nuorta tyttöä. Toinen heistä marssi kummallisen hökkerön sisälle ja toinen jäi ulos niine hyvineen. "Ai ai. Muitakin pahiksia likenteessä. Heitä voisi hyvin käyttää hyväksi suunnitelmaani varten." Miaka värähti mielihyvästä. "Ah. En malta odottaa. Suolestan koko lohharien valtiksen! Ei, otan kaikki alueet valtaani. Täytän kaiken pahuudella!" Miaka kihisi innoissan mielessään ja naurahti. Tästä tulisi hauskaa.

Aqua kihisi vieläkin kiukusta Iran jäljeltä. Nyt häntä ärsytti myös se, että Lucy kohteli häntä jatkuvasti alentavasti.
//Miksi minä edes ylipäätään roikun täällä hänen seurassaan?// hän ajatteli. //Voisin ihan yhtä hyvin lähteä Melody Academyyn ja hakea sen loitsukirjan...// Aqua kuitenkin tiesi, ettei hänen olisi viisasta poistua metsästä vielä ihan heti. Hänkin halusi kerätä voimiaan. Ehkä hän voisi hieman testata, mihin hänen kykynsä riittäisivät. Tosin metsäeläinten surmaaminen ei välttämättä riittäisi...
Pensaikossa rapisi ja pieni jänis nosti päänsä esiin tuijottaen Aquaa hämmentyneen näköisenä. Aqua sähähti sille ja poimi käteensä kiven ja oli aikeissa heittää sen otusta päin, mutta jokin esti häntä. Jokin näkymätön voima jähmetti hänen kätensä puolimatkaan ja pakotti pudottamaan kiven maahan. Aquan kurkusta karkasi pieni murina.
"Ei sitten!" hän kivahti ja iski raivoissaan nyrkillä viereistä puuta. Samassa hänen aistinsa rävähtivät eloon, ja hän aisti vielä yhden ihmisen lähettyvillä.
"Kuka siellä?" hän huusi.

Miaka astui esiin piilostaan hyvin sulavin askelin. "Kas päivää. Olen Miaka, jos se yhtään kiinnostaa." Miaka naurahti pahaenteisesti ja tuijotti edessä olevaa tyttöä. "Et ole satunut näkemään vastenmielistä prinsessaa näillä main?" Kysäisi Miaka teeskennellyn pirteästi. "Mitä tyttö puuhaa täällä.. pimeässä metsässä." Naurahti hän ja istuutui puunrungolle virnuillen.

//Ei voi olla totta, taasko?// Aqua ajatteli. Hän käänsi selkänsä oudolle tytölle.
"Jos hermoille käyvää seurailevaa sinistä merenneitoprinsessaa ei lasketa, en ole tavannut tänään ketään sellaisessa tittelillä puhuteltavaa", hän töksäytti. "Tunnen ainoastaan merenneitoprinsessoja, et taida kuitenkaan etsiä heitä... vai? Heillä tuntuu olevan nykypäivänä paljon vihollisia, mitä mukaan luettuna." Aqua painoi kätensä toista puuta vasten, kaarnasta päätellen mäntyä, ja painoi sitä lujasti sormenpäillään. Puu alkoi sihistä ja lahota hänen sormiensa alla, ja Aqua katsoi yllättyneenä puuta. Puuhun oli syöpynyt hänen kämmenensä kokoinen laikku, joka savusi yhä. Ihan, kuin hänen käsissään olisi ollut happoa tai jotain.
//Hmm. Viha on näköjään voimakkaampi ase kuin luulin//, hän tuumi ja tarkasteli kättään. Kiukku kiehui yhä hänen sisimmässään.
"Sinulle ei ole mitään hyötyä siitä, kuka minä olen", hän ärähti ja lähti kävelemään Miakan ohi. //Antaa olla... minä lähden. Melody Academy...olen jo matkalla!//

((Sori että häippään, mutta jos en, minut potkaistaan pellolle. MizuiroAqua poistuu topicista.))