Fan fiction – Legend of Aqua

Pidätkö kirjoittamisesta? Oletko kenties intoutunut kirjoittamaan Ocean Melodyn hahmoistasi ficin? Postaa se siinä tapauksessa tänne foorumille toistenkin luettavaksi!
Tännehän voisi siis laittaa omien hahmojen historiaa tmv. koskevia fan ficcejä. Jos esim. Hene olisi kirjoittanut siitä, kun Maya oli tämän tumman hahmon vankina, hän voisi postata sen uudella topicilla tänne. Siinä opittaisiin samalla hahmojen menneisyyttä paremmin! Pääasiassa tarkoitus olisi postata vain omia hahmoja koskevia tarinoita, mutta jos muidenkin hahmoja esiintyy sivuhenkilöinä, esim. Mayan tarina päättyisi siihen, kun hän tapaa Qyennan metsässä, senkin saa laittaa, jos on sitä mieltä, että teksti ei loukkaa hahmon pelaajaa. Ficata saa siis oikeastaan miten vain, kunhan se liittyy hahmoihin! Aiheita voisivat olla ainakin historia ja mahdollinen tulevaisuus (myös paritukset ovat sallittuja, mutta niihin olisi suotavaa laittaa ikäraja), mutta lisääkin saa keksiä.
Tarinan eteen olisi hyvä laittaa nimi ja mahdollinen ikäraja sekä muuta informaatiota tarinasta, jos sitä on. Ja mainitkaa myös, mihin genreen tarina kuuluu (tässä tapauksessa menneisyys, tulevaisuus, paritus (tällöin myös paritettujen hahmojen nimet!) jne.). Ihan näitä perussääntöjä, joita käytetään myös muissa nettiin laitettavissa ficeissä.
Minä kirjoitin oman ficin siitä, miten Aquan vanhemmat kuolivat, ja ajattelin, että olisi kiva antaa se teillekin luettavaksi. Teksti on kyllä vähän amatöörimäistä, voin vakuuttaa, että pystyn parempaankin! Ja kommentit ovat tervetulleita.

Nimi: Legend of Aqua
Genre: menneisyys (Aqua on 5-vuotias)
Muuta tietoa: Tarina siis kertoo siitä, miten Aquan vanhemmat kuolivat hänen ollessaan viisivuotias ja miten hänet otettiin silloisen Itämeren prinsessa Aikon palatsiin palvelustytöksi.

Itämeri oli rauhallinen. Niihin aikoihin, kun saasteet vasta tekivät tulojaan, vesi oli vielä kirkasta ja pehmeää eikä prinsessa Aikon valtakuntaa uhannut mikään muu kuin muutama meridemoni. Viileät merivirtaukset heiluttivat tummissa kallioissa kiinni kasvavia leviä, eikä mikään rikkonut tyyntä hiljaisuutta.
Paitsi...
Pieni, kolmihenkinen merenperhe ilmestyi samassa suuren kalliomuodostelman takaa. Perheen äiti, merenneito nimeltään Akiko, heilautti nauraen kirkkaanpunaista pyrstöään ja ui lujempaa eteenpäin, kun kun viisivuotias ruskeatukkainen tytär kirkaisi innoissaan ja yritti saada hänet kiinni. Sinipyrstöinen mies naureskeli itsekseen katsellessaan heidän leikkiään, istuutui kallioiden huipulle ja alkoi soittaa huiluaan. Pikku tytär lakkasi jahtaamasta äitiään, istui isänsä viereen ja alkoi laulaa kirkkaalla, heleällä äänellä. Akiko ui takaisin heidän luokseen ja istui kuuntelemaan. Tytär lauloi niin kauniisti, että jotkut sanoivat hänen äänensä vetävän vertoja jopa valtamerien jumalatar Aqua Reginalle ja tyttö oli jopa nimetty jumalattaren mukaan.
”Aqua on oikea musiikin enkeli, vai mitä, Aira?” Akiko kysyi mieheltään. Aira, joka soitti edelleen, kykeni vain nyökkäämään. Aqua lopetti laulamisen ja teki muutaman voltin heidän vieressään.
”Minäkin haluan olla merenneitoprinsessa, niin kuin Aiko-sama”, hän sanoi. ”Heillä on aina kaikkein kaunein ääni.”
”Sinähän olet prinsessa, meidän oma pikku enkelimme”, Aiko vakuutti ja silitti tyttärensä hiuksia ruskeat silmät sädehtien. ”Ja eihän sitä tiedä, kun olet vanhempi, ehkä Aiko valitsee sinut seuraajakseen. Ei uuden prinsessan aina tarvitse syntyä erikseen.”
Aira kuunteli vaiteliaasti hymyillen Akikon kehuessa Aquaa. Jos joku ulkopuolinen olisi nyt nähnyt heidät kolme tässä istumassa, Airaa olisi helposti voitu luulla joukkoon kuulumattomaksi. Akiko ja Aqua näyttivät melko lailla tavallisilta Itämeren merenneidoilta, molemmilla punaiset pyrstöt ja normaalinväriset hiukset, Akikolla punaiset ja Aqualla ruskeat, joten Aira näytti todellakin heidän rinnallaan hämmentävän erimaalaiselta. Aira nimittäin oli kotoisin Eteläiseltä Atlantilta, sinisten merenneitojen valtakunnasta, ja hänen ulkonäkönsä oli sen mukainen: siniset, lyhyet hiukset ja pyrstö ja kirkkaansiniset silmät, jotka Aqua oli perinyt. Ainoa ulkoinen seikka erimaalaisesta isästä, tavallisesti Itämeren asukeilla oli vihreät tai ruskeat silmät.
Juuri siksi Aira oli pysytellyt piilossa aina saavuttuaan Itämerelle. Rajoja ei oltu suljettu eikä toisten merien kansalaisten ollut kiellettyä olla toisilla alueilla, mutta muuttaminen toiselle merelle oli niin epätavallista, että Aira ja Akiko olivat päättäneet vaieta asiasta. Tosin Aquan synnyttyä oli alkanut liikkua huhuja, että tytön isä olisi joku Eteläiseltä Atlantilta tai Pohjoiselta Jäämereltä (tummansinisten merenneitojen valtakunta), mutta koska kukaan ei koskaan ollut nähnyt Airaa ja Akiko oli levittänyt huhua tavanneensa tyttärensä isän Eteläisellä Atlantilla ollessaan mutta tämä ei ollut voinut tulla hänen mukaansa Itämerelle eikä Akiko ollut voinut jäädä Atlantille ja tarina oli uskottu, he eivät olleet erityisen huolissaan asiasta.
”Meidän pitäisi mennä jo takaisin, alkaa olla myöhä ja meridemonit alkavat metsästää”, Aira sanoi ja katsoi huolestuneena ympärilleen. Akiko nyökkäsi ja tarttui Aquan käteen. Meridemonit olivat pahamaineisia, puoliksi vedestä ja puoliksi varjoista koostuvia petoja, jotka liikkuivat yleensä pimeän aikaan ja saalistivat kaloja ja simpukoita, mutta kävivät joskus myös merenkansan kimppuun.
”Lähdetään”, Aira sanoi hiljaa ja lähti uimaan etunenässä takaisin kaupunkia kohti.
”Pysy perässä, Aqua”, Akiko sanoi hiljaa ja lähti vetämään tyttöään perässään. Aqua nyökkäsi ja potki pyrstöllään lisää vauhtia.
Hiljaisuus alkoi olla entistäkin painostavampaa. Aira katseli koko ajan huolissaan ympärilleen, Aqua vain ui eteenpäin toivoen pääsevänsä pian kotiin pois demonien ulottuvilta. Akiko piti perää ja vilkuili taakseen, jottei kukaan olisi päässyt hyökkäämään heidän kimppuunsa takaapäin.
He olivat jo melkein perillä, kun Akikon pyrstö yht’äkkiä osui pieneen kiviryökkiöön. Kivien seasta singahti käsi, joka tarrasi lujasti naisen pyrstöön kiinni. Käsi, joka näytti muodostuvan puoliksi vedestä ja puoliksi varjoista...
Akiko kirkaisi.
”Akiko!” Aira karjaisi ja kääntyi ympäri. Käsi kiskoi Akikoa poispäin, kohti kiviä, josta alkoi nousta varjomaisia, kummitusmaisia hahmoja, jotka kaikki tavoittelivat käsillään Akikoa ja vetivät häntä syvyyksiin.
”Minä tulen!” Aira huusi ja ui demonien perään. Akiko rimpuili kaikin voimin meridemonien käsissä, kun yksi niistä kohotti pitkäkyntisen kätensä ja raapaisi neljä ilkeää haavaa tämän pyrstöön.
”Aqua! Ui Aikon palatsiin ja hea apua! Me pidättelemme näitä!” Aira huusi Aqualle, joka oli täysin jähmettynyt paikoilleen. ”Mene!”
”Ky... kyllä!” Aqua huusi ja lähti uimaan niin kovaa, kuin ikinä jaksoi kaupungin laidalla kohoavaa punaisista simpukoista, helmistä ja helmiäisestä rakennettua palatsia kohti.
”Äiti ja isä... kestäkää hetki, tulen niin pian, kuin pääsen!” Aqua ajatteli vimmatusti kiitäessään katuja pitkin huutaen samalla apua. Taloista ilmestyi ihmetteleviä merenneitoja ja -miehiä, mutta Aqualla ei ollut aikaa jäädä selittämään asiaa. Hänen mielessään takoi vain yksi asia: jos hän ei saisi nopeasti apua ja palaisi kallioille, isä ja äiti...
Vartiotornista ui alas merenmies, jolla oli kädessään suuri keihäs ja miekka vyötäröllä.
”Mitä sinä huudat täällä?” hän kysyi äkäisesti Aqualta. ”Mene takaisin kotiisi tai...”
”M-me-meridemoneita!” Aqua sai kirkaistua. ”Kaupungin ulkopuolella... äiti ja isä jäivät sinne... äkkiä!”
”Mitä?” sotilas kysyi äkkiä. ”Sanoitko meridemoneita? Kuinka monta?”
”Valtavasti! Voi, olkaa kiltti ja auttakaa, aikaa ei ole paljon! Isä ja äiti jäivät pidättelemään niitä ja jos emme mene nopeasti, he kuolevat!” Aqua huusi itkien.
Sotilas kääntyi pikavauhtia ympäri ja kiisi vartiotupaan, missä oli muita aseistettuja merenmiehiä odottamassa vahdinvaihtoa.
”Meridemoneita kaupungin ulkopuolella! Kävivät kahden kansalaisen kimppuun!” sotilas karjaisi, ja vartiotupaan tuli heti eloa. Ei kestänyt minuuttiakaan, kun Aqua kiisi kahdenkymmenen sotilaan edellä kohti paikkaa, jossa meridemonit olivat siepanneet Akikon. Aqua risti rukoilevasti kätensä.
”Voi, olkaa kunnossa!” hän rukoili. ”Äiti, isä, olen tulossa! Kestäkää vielä hetki!” Hän syöksähti suuren kiven yli ja jähmettyi paikallaan.
Paikka oli autio. Meridemonit olivat kaikonneet, eikä missään näkynyt elonmerkkiäkään. Ei jälkeäkään taistelusta, ei demoneista. Eikä myöskään Akikosta ja Airasta.
”Isä... äiti...”, Aqua kuiskasi tuskin kuuluvasti. Sitten hän sai äänensä takaisin ja kirkaisi kaikin voimin: ”Isä! Äiti! Missä te olette?”
”Etsikää heidät! Te muut, tarkistakaa onko alueella vielä demoneja!” Aquaan törmännyt sotilas käski, ja ja loput sotilaat hajaantuivat laajalle alueelle etsimään Aquan vanhempia tai meridemoneja.
”Ethän sinä vain vetänyt meitä nenästä, nuori neiti?” sotilas kysyi uhkaavasti, mutta sitten nuorempi sotilas kymmenen metriä alapuolelta huusi:
”Täällä näin, kapteeni! Tekivät rumaa jälkeä...”
Sotilas lähti uimaan alaspäin ja Aqua yritti seurata, mutta mies pysäytti hänet.
”Tämä ei ole pienille tytöille sopiva näky”, hän sanoi hiljaa, mutta Aqua pujahti hänen kätensä alta ja ui nuolennopeudella alas nuoren, tummatukkaisen nuoren sotilaan luokse. Tämäkin yritti estää häntä näkemästä, mutta Aqua riisti itsensä vapaaksi ja ui äitinsä luokse.
Akiko makasi oudossa asennossa pienessä kalliosyvennyksessä hengettömänä ja kalpeakasvoisena. Punaiset hiukset olivat valahtaneet levälleen, silmät olivat kiinni ja suu puoliksi auki. Mutta kaikkein kammottavimmaksi näyn teki veri. Meridemonit olivat raadelleet hänet kunnolla: hänessä oli haavoja ympäri kehoa, osa ei ollut vieläkään lakannut vuotamasta. Rintakehä oli revitty auki, ja naisen ympärillä leijui vieläkin verinen, punainen usva, joka ei laantunut millään.
”Äiti...”, Aqua kuiskasi epätoivoisena. Nuori sotilas laski kätensä hänen olkapäälleen ja laski katseensa.
”Ei... äiti!” Aqua huusi ja työnsi miehen käden olaltaan. ”Äiti, vastaa! Äiti! Äiti!”
”Liian myöhäistä”, katsomaan tullut sotilaiden kapteeni sanoi ja katsoi Aquaa myötätuntoisesti. ”Olen pahoillani, pikkuinen.”
”Äiti, ei!” Aqua kirkui ja lyyhistyi tämän viereen. Kyyneleet valuivat valtoimenaan hänen kasvoilleen ja hän rutisti silmänsä kiinni kätkeäkseen hänen äitinsä elottoman ruumiin näkökentästä, mutta se piirtyi edelleen hänen verkkokalvoilleen kuin syöpyäkseen siihen ikuisesti. ”Ei, äiti, ei! Ei, ei! EEEIIIII!”
”Etsikää vielä, ehkä hänen miehensä selvisi”, kapteeni käski, mutta sydämessään Aqua tiesi sen turhaksi. Isä oli piilotellut aina toisilta, ja niin hän tekisi nytkin. Häntä ei löydettäisi, vaan hän oli mennyt omaan valtakuntaansa kuolemaan. Jos ei ruumis, edes sielu.
”Mitä täällä on tapahtunut?”
Prinsessa Aiko oli saapunut. Vaikka hän olikin jo melko vanha, hieman yli kuudenkymmenen, kaikki kutsuivat häntä silti edelleen prinsessaksi. Aikon ennen leiskuvanpunaiset hiukset olivat nyt vaalentuneet vaaleanpunertaviksi, mutta muutamia silmien ja suun ympärillä olevia juonteita lukuunottamatta hän näytti edelleen suunnilleen neljäkymmentävuotiaalta.
”Meridemonien hyökkäys”, kapteeni sanoi ja nyökkäsi yhä äitinsä ruumiin vierellä kyhjöttävää Aquaa kohti. ”Löysimme tytön äidin kuolleena. Yritämme yhä etsiä isää.”
”No mutta, voi sinua”, Aiko sanoi ja meni Aquan luokse. ”Tyttöparka, sen täytyi olla melkoinen järkytys.”
”Kapteeni! Olemme etsineet koko alueen, mutta emme löytäneet tytön isästä jälkeäkään!” Akikon löytänyt nuori sotilas ilmoitti.
”Merivirtaus on varmaan kuljettanut ruumiin pois”, kapteeni tuumasi. ”No, mitä tyttöön tulee, hänet on varmaan otettava huostaan. Siihen asti...”
”Unohtakaa se.”
Kaikki kääntyivät hämmästyneenä katsomaan Aquaa, joka kohotti vieläkin kyyneleiset kasvonsa ja katsoi uhmakkaasti sotilaiden kapteenia.
”Minä en aio asua missään muussa perheessä kuin omassani!” Aqua ilmoitti lujasti. ”Ennemmin menen vaikka palatsiin palvelijaksi!”
”Mutta...!”
”Antakaa olla”, Aiko sanoi ja istuutui Aquan viereen. ”Mikä on nimesi, pikkuinen?”
”Aqua”, Aqua vastasi. ”Aqua Mizuiro.”
Aikon ruskeat silmät välähtivät kummallisesti ja ne hakeutuivat nopeasti Aquan silmiin. Uusi välähdys, ja hetken ajan nainen näytti jopa hymyilevän.
”Kai sinä ymmärrät, ettei palvelijan työ ole helppoa?” hän kysyi. ”Sinun pitää tehdä töitä aamusta iltaan, sarastuksesta hämärään etkä välttämättä pääse mihinkään muuhun työhön koskaan. Oletko silti valmis tulemaan palatsiini?”
”Olen”, Aqua sanoi lujasti, mutta hän kamppaili taas kyyneliä vastaan. ”Minulla ei ole enää paikkaa, minne mennä eikä mitään syytä jatkaa elämääni vapaana. Jos Aqua Regina on minulle näin julman kohtalon määrännyt, minä noudatan sitä.”
Ripaus myötätuntoa häivähti jokaisen kuulijan silmissä, myös sotilaspäällikön. Aiko otti hänen kädestään kiinni ja veti hänet pystyyn.
”Tämä on sinun päätöksesi eikä minulla ole mitään syytä yrittää saada sinua kääntämään päätäsi, jos se on todella sitä, mitä haluat. Mutta kuitenkin...” Hän kohotti varovasti tytön kasvoja ja sanoi hiljaa: ”Sinä olet vielä nuori ja sinulla on elämä edessäsi. Jos milloinkaan minun elinaikanani tulet toisiin ajatuksiin, älä epäröi sanoa siitä minulle, niin saat vapautesi.”
”Kiitos”, Aqua kuiskasi itkien hiljaa.

Kuten otsikosta käy ilmi tämä on Aalen ja Eelan menneisyydestä kertova tarina, he eivät tiedä kaikkea mitä kerron tässä

Ikäraja:paras olisi varmaan K13
Nimi:Aalen ja Eelan menneisyys
Genre:menneisyys Aale ja Eela ovat 1-vuotiaita.
Muuta tietoa:Tämä on tarina siitä mitä Aalen ja Eelan menneisyydessä tapahtui
Miksi juuri se ikäraja:Tarinassa on kuolemia tappouhkauksia, jos nyt jo pelottaa älä lue.

Eelan ja Aalen kotona oli rauhallista. Siskosten äiti puki lapsilleen yöpukua, ja Aale ei olisi halunnut yöpukua, joten siinä meni aikaa
/Aina sama juttu./ Siskosten äiti Ileana ajatteli.
Ileana vilkaisi pelästyneenä miestään, joka oli muuttunut lasten syntymän jälkeen suorastaan vaaralliseksi. Ileana jatkoi Aalen yöpuvun laittamista, eikä huomannut Eelan liikkumista kohti sängyn reunaa.
"YYÄÄÄHHHH" Eela huusi ja Ileana riensi nostamaan hänet syliinsä.
"Tämä on raskasta, voisit sinäkin joskus hoitaa lapsia" Ileana sanoi lasten isälle Pasille.
"Minäkö hoitaisin lapsia, se on naisten hommaa se!!!" Pasi karjui Ileanalle, niiin että lapset pelästyivät.
"Älä pelästytä lapsia", Ileana sanoi ensimmäistä kertaa vastaan Pasille ja Pasi hämmentyi niin ettei osannut muuta kuin mulkoilla Ileanaa ja lapsia.
Pasi kokosi kuitenkin pian itsensä, ja sanoi
"Sinäkö estät minua, miten muka?" Pasi kysyi ja nauroi päin Ileanan ja lapsien naamaa.
"Näin", Ileana sanoi ja kohotti kättään
"Maa" Ileana sanoi ja eräs pieni kasvi alkoi kasvaa se kiertyi Pasin ympärille tiukasti ja sitten se yhtäkkiä katosi.
Ileana otti lapset syliinsä ja hoiperteli niiden kanssa makuuhuoneeseen jossa oli neljä sänkyä yksi kullekkin, ensin hän laski potkivan ja puristelevan Aalen sänkyyn, sitten hän siirtyi Eelan sängyn viereen ja laittoi Eelan sänkyyn lopuksi hän meni itse sänkyyn ja he rupesivat nukkumaan, mutta sitten Pasi sai päähänsä kostaa Ileanalle sen mitä tämä oli hänelle tehnyt, joten Pasi hiipi ensin Aalen sängyn viereen, ja laittoi tyynyn tämän kasvojen päälle, sitten hän meni Eelan sängyn viereen, mutta ei rohjennut tehdä mitään, sen jälkeen Pasi siirtyi Ileanan sängyn viereen ja otti puukon esille.
Ileana näytteli nukkuvaa, mutta tarkkaili koko ajan mitä pasi teki kun Pasi kohotti veitsen tarkalleen Ileanan sydämen kohdalle ja iski Ileana vierähti syrjään ja puukko osui harhaan, Ileana teki tulipallon, joka osui Pasia naamaan. Ileana koppasi Aalen päältä tyynyn otti tämän toiseen kainaloon, koppasi Eelan hellästi toiseen ja juoksi pois kauas pois, Panun luota.
Seuraavana aamuna Ileana saapui autiolle talolle ja meni sisään, ovi oli auki, mutta ei Ileana sinne voinut jäädä, se talo oli hänen ja Panun ensimmäinen asunto, jota kukaan ei koskaan ollut halunnut ja jota Ileana rakasti, mutta Ileana tiesi Panun etsivän häntä täältä.
"Minne voimme mennä", Ileana mietti, eikä huomannut hahmoa, joka tuli sisälle taloon, mutta hahmo huomasi Ileanan ja sen suu venyi virneeseen, joka saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa, kohteen kuolemaa. Se hahmo oli Pasi.
Ileana kuitenkin huomasi pasin juuri ajoissa, kun Pasi oli huoneen toisella puolella Ileana otti lapset nopeasti syliinsä ja teki vettä, paljon vettä niin paljon, että koko talo hyökyi vettä, sitten Ileana juoksi taas kerran pois jättäen Pasin taloon, vuosi myöhemmin Ileana sai kuulla, että Pasin ruumis oli löydetty talosta, kuoleman syynä oli hapen puute ja veden liiaallinen tunkeutuminen elimistöön, tai niin ainakin epäiltiin.
Sen jälkeen Ileana oli huojentunut, mutta hänellä ei ollut rahaa, ja hänen oli pakko antaa toinen lapsi pois. Hän antoi Aalen. Viimeisinä vuosinaan, kun Eela oli hänen kanssaan Ileana antoi hänelle voiman rippeensä tulesta, jotta Eelan voimat lisääntyisivät hän ei tiedä siitä mitään ja hänen äitinsä tulivoima tulee esiin vain todellisessa hädässä, muuten toimii vain Eelan itsensä tulivoima. Ja lopusta tiedättekin Ileana meni uusiin naimisiin, sellaisen miehen kanssa, joka ei pitänyt lapsista, silloin Eela karkasi ja on nyt iloinen löydettyään sisarensa.