Koralliriutta lähellä rantaa

Aqua istui yksin rannan tuntumassa sijaitsevalla koralliriutalla laulamassa. Surumieliset ja toisinaan vihaisetkin sävelet soljuivat hänen huuliltaan merivirtojen tavoin vaikka kukaan ei kuunnellutkaan. Musta pyrstö heilui hitaasti virtausten tahdissa korallin päällä mutta hiukset pysyivät paikoillaan, laskeutuivat tasaisena tummana virtana Aquan selkä pitkin.
//Mikä minusta on tullut?// Aqua ajatteli laulaessaan. //Tuskin tunnistan enää itseäni. Mitä eilen oikein tapahtui?// Hän muisti hämärästi poltteen Seashell Locketissa ja viiltävän päänsäryn. Sitäkin enemmän hän muisti tuskan ja surun.
//Miksei hän tullut?// hän pohti ja tunsi silmiensä kirvelevän. Mutta koska hän oli veden alla, hän ei kyennyt vuodattamaan kyyneliä. Ne vain sulautuivat meriveden sekaan. //Miksi hän jätti minut? Miksi sinä annoit minulle tapahtua näin?// Hän kohotti katseensa ylöspäin, kohti pintaa ja rannan suuntaan. Siellä rannalla he olivat tavanneet ensi kertaa ja Aqua oli laulanut juuri samaa laulua, kuin hän lauloi nytkin. //Yuki...//

"Otogibanashi saigo no PEEJI wa
Kakikaerarete higeki ni kawari
Tatta hitotsu shinjiteta hito no kokoro sae mo miushinau
Ai mo yume mo maru de suna no oshiro mitai na no
Hakanaku kowarete yuku no yo sore wo nozomanakutatte
Dakedo ima mo wasurerarenai no
Anata ga itsumo utatta MERODII
Mune ni hibiku tabi itsuka modoreru ki ga suru no ano koro ni
Kitto kitto kaereru no tsunagareta kusari furiharai
Futatsu no sekai ga musubareta aoi umi he

Zettai!
Ai dake wa subete wo norikoeru
Unmei kimeru seiza mo kaerareru
Kiete shimae okubyou no USO mo ima mo..."

Aale ja Eela olivat kävelemässä kotiin päin kun kuului laulua.
"Aqua", Aale sanoi hiljaa.
Aale meni lähemmäs, mutta ei liian lähelle vettä hän näki Aquan vähän kauempana, mutta ei tehnyt mitään.
"Aqua" Aale sanoi taas ja kuuli Eelankin sanovan.
Eelaa pelotti hiukan, mutta hän tunsi olonsa turvalliseksi Aalen kanssa.
Aaleakin pelotti kiukan, mutta hän rohkaistui, sitten hän meni syrjään seuraamaan tapahtumia.

Hanon, Aquamarine Pearl Mermaid Princess, uiskenteli lähellä koralliriuttoja. Hän oli tullut tänne tapaamaan Luciaa, takomaan järkeä hänen päähänsä.
//Mitä ihmettä hän ajattelee?! Hän on prinsessa, hänen kuuluisi olla valtakunnassaan! Jos Kaito-kun on hänelle niin tärkeä, niin miksei hän ota tätä mukaan?!!// Hanon huokaisi. Lucia ei ikinä kuuntelisi häntä, vaan tokaisisi jotain Nagisasta. Toivotonta.

Yhtäkkiä Hanon jäykistyi. Jostain kuului laulua, tunteita tulvillaan olevaa laulua...
"Zettai!
Ai dake wa subete wo norikoeru
Unmei kimeru seiza mo kaerareru
Kiete shimae okubyou no USO mo ima mo..."

Hanon käännähti, ja näki välähdyksen mustaa parin metrin päässä. Hän ui sinne ja jäi tuijottamaan mustaa merenneitoa. Kipeät muistot tulvahtivat hänen mieleensä. Ajattelematta hän sanoi:
"Sara...oletko sinä Sara?"

"Kuka?"
Aqua kääntyi nopeasti ympäri ja näki sinisen merenneidon muutaman metrin päässä. Hän ei ollut koskaan tavannut tyttöä, mutta tiesi toki, kuka tämä oli. Hanon Housho, Eteläisen Atlantin sininen prinsessa.
"En minä ole Sara, oletko sokea?" Aqua ärähti. Samalla hän tunsi kipua jossain rintansa tienoilla: Hanonin näkeminen sai hänet muistamaan isänsä, joka oli ollut kotoisin tämän valtakunnasta. Aira oli kuollut Akikon mukana kymmenen vuotta sitten.

Hanon sävähti kuullessaan tytön äänen: tämä oli täynnä vihaa ja surua.
//Oikeastaan...minä ansaitsen sen, en voi kuvitella, että luulin Saran muuttuneen mustaksi merenneidoksi jälleen.//
Pahoitellen Hanon sanoi:
"Anteeksi, minun vikani. En tarkoittanut loukata sinua. Näen kyllä, että olet vihainen, ja tavattoman surullinen. Voisinko tehdä jotain? Vaikka laulaa?"

Puhuessaan Hanon katsoi tyttöä tarkemmin. Jokin hänessä muistutti Hanonia Airasta, traagisesti kuolleesta merenmiehestä hänen valtakunnastaan. //Nuo silmät...voisiko hän olla..?//
"Hmm, tuota, anteeksi jos kysyn, olen vain utelias. Oletkohan sinä...jotain sukua..Airalle? Turkoosille merenmiehelle valtakunnastani?" Samalla Hanon tarkkaili varovaisesti tytön ilmeitä. Ystävällisesti hymyillen hän kysyi vielä:
"Mikä nimesi on? Minä olen Hanon, hauska tavata."

"Ei." Aqua käänsi katseensa pois. "Et voi tehdä mitään. Et pysty auttamaan minua."
Sitten hän kuuli Hanonin kysymyksen ja sävähti.
"Sinäkö... sinäkö tunsit hänet?" hän kysyi ja kääntyi uudestaan katsomaan tyttöä. "Sinä tunsit Airan?"
//Olikohan hän todellakin paennut omaan valtakuntaansa kuolemaan//, Aqua mietti. //Isän ruumista ei koskaan löydetty, ja sitä kummasteltiin pitkään. Vain minä löysin hänen helmensä...//
"Kyllä minä olen sukua Airalle", Aqua sanoi lopulta ja käänsi taas katseensa. "Hän oli isäni. Hän kuoli äitini kanssa kymmenen vuotta sitten meridemoneiden kynsissä, kun olin viisivuotias."

Kuullessaan Aquan tylyn vastauksen, sinä et pysty auttamaan minua, Hanonin sisällä leimahti. Oli hän auttanut Saraakin! Ja Luciaa sydänsuruissa!!
Hän totta vieköön osaisi auttaa tyttöä, jos tämä vain kertoisi nimensä ja mitä hänelle oli tapahtunut!!

Kuullessaan tytön kysymyksen Hanon hymähti surullisesti.
"Kyllä, minä tunsin hänet. Hän auttoi minua paljon, ennen kuin löysi vaimonsa, Akiko-chanin. Suloinen pari, itkin viikkotolkulla hänen kuolemansa jälkeen..." Hanonin ääni murtui. Aira oli tullut yltäpäältä veressä hänen luokseen ja anonut häneltä apua. "Auta, auta tytärtäni Aquaa..tiedän, että tapaat hänet, ja kun tuo päivä koittaa, auta häntä. Kiltti, minun vuokseni..." Noiden sanojen jälkeen Aira oli menettänyt tajuntansa. Vasta hänen niin sanottujen hautajaistensa jälkeen Hanon oli tajunnut, että Airalta puuttui hänen helmensä. Akiko-chankaan ei ollut hänen mukanaan...joiltakuilta alamaisiltaan hän oli kuullut, että meridemonit olivat tappaneet heidät. Syystä Hanonilla ei ollut mitään tietoa.

Hanon jähmettyi. Oliko tämä se hetki, hetki, jolloin hänen täytyisi auttaa Airan tytärtä. Oliko tyttö hänen edessään Aqua? Hitaasti hän kysyi:
"Oletko sinä Aqua? Airan tytär? Jos olet, minä voin, ja minun TÄYTYY auttaa sinua." Kyyneleet silmissään hän lausui viimeisen lauseen.

"Mitä..."
Aqua kääntyi hitaasti Hanoniin päin.
"Mitä... mitä sinä tarkoitat, sinun täytyy auttaa minua?" hän sopersi. "Kyllä minä olen Aqua... tai en ole siitä enää niin varma."
Jonkin aikaa Aqua oli aivan pyörällä päästään. Oliko siinä todella tapahtunut niin kuin hän oli ajatellut?
"Hän siis todella tuli takaisin?" hän lopulta kysyi. "Hän palasi kotiinsa, kun oli kuolemaisillaan? Tapahtuiko siinä todella niin?"

Hanon tuijotti päättäväisenä Aquaa. Tuo tyttö oli todellakin Airan tytär, näkihän sen jo silmistä. Täsmälleen samanlaiset, ja tunteita täynnä. Se ilo, joka oli tuikkinut Airan silmissä aina, kun hän oli jutellut Hanonin kanssa tai katsonut vaimoaan, oli poissa. Mutta sen asian hän korjaisi.

"Isäsi ja minä teimme lupauksen. Minä autan sinua, mitä tahansa sinulle on tapahtunut. Isäsi aavisti viimeisillä hetkillään, että tarvitset apua jonain päivänä. Ja minä lupasin auttaa sinua. Ja kyllä, Aira palasi kotiinsa, minun valtakuntaani. Mutta hän oli hyvin uupunut pitkästä matkasta, ja hän oli pahoin haavoittunut, että lupauksen tehtyäni, hän kuoli. Olen pahoillani..Ymmärtääkseni sinä löysit hänen helmensä? Koska hänen kuolinsyykseen ilmoitettiin verenhukka ja kadonnut helmi. Se varmaan tipahti häneltä..." Jälleen Hanonin ääni murtui. Hän alkoi itkeä, äänettömästi, suu surullisessa hymyssä. Aira oli varmaan yrittänyt pelastaa vaimonsa helmensä avulla, mutta eihän hän voinut, ei hän ollut kuninkaallinen, joten hän ei ollut voinut muuntautua..

Hanon pakotti kyyneleensä pysähtymään. Hän huokaisi syvään ja alkoi laulaa:
"Oto tatezu ni iro kaeteku
BEBII BURUU no sora wo mitsumetetara
Tooi kioku yomigaeru

Nee nanatsu no umi no mukou
Hora dareka ga naiteiru ki ga shite
Mune ga "KYUN" to setsunaku naru yo

Watashi wo tasukete...
Nanika ga shiraseru destiny
Hoshi no michibiki wo mune ni dakishimete

Sore wa EBAA BURUU kagayaku daisuki na ano umi yo
Mirai wo mamoru chikara wo ima atsumete
Aisubeki hito ga ite aisubeki basho ga aru
Kirameku aosa PYUA na kimochi no mama de mamoru tame ni.."

Edelleen pyyhkien kyyneleitä silmistään Hanon kysyi Aqualta, hyvin päättäväisenä:
"Mitä sinulle on tapahtunut? Kerro kaikki, äläkä jätä mitään kertomatta. Minä haluan auttaa, ymmärrätkö? Voin helpottaa tuskaasi, sitä, jonka jokainen näkee silmistäsi."

Aquan teki melkein itsekin mieli itkeä, mutta jokin esti häntä. Voima, joka oli tehnyt hänestä tällaisen, se voima joka oli saanut hänet satuttamaan ystäviään, se joka oli saanut hänet ärähtämään.
"Hänen helmensä yhdistyi minun helmeeni", Aqua sanoi, "ja niin äidinkin helmi. Siksi se hehkuu joskus violettina... tai siis hehkui." Hän poimi Seashell Locketinsa käteensä, avasi sen ja tuijotti ilmeettömästi mustaa helmeä siinä. Itse medaljonkikin oli nyt muuttunut harmaaksi.
"En oikeastaan tiedä itsekään, mitä minulle tapahtui", hän sanoi, mutta päätti sitten aloittaa kertomuksensa aivan alusta.

"Kun vanhempani kuolivat, Itämeren entinen prinsessa Aiko otti minut palatsiinsa palvelijaksi. Hän kohteli minua kuin tytärtään, mutta hän kuoli kolmisen vuotta sitten. Kun uusi prinsessa, Aoko, syntyi, minusta tehtiin hänen hoitajansa. Aoko oli vaikeuksissa valtakuntamme Neuvoston kanssa, koska sen mielestä hän oli kelvoton prinsessaksi: liian nuori, riehakas, lapsellinen... kaikkea sellaista. Joitakin kuukausia sitten hänen käskettiin lähteä, etsiä toiset seitsemän prinsessaa ja pyytää heitä opettamaan häntä olemaan oikea prinsessa. Minä lähdin hänen mukaansa, koska en halunnut jättää häntä yksin tuntemattomaan paikkaan. Päädyimme tänne ja asuimme täällä jonkin aikaa."
Aqua nieleskeli. Hän alkoi tulla kertomuksensa vaikeimpaan paikkaan.
"Minä... yhtenä iltana, kun olin täällä... tapasin yhden pojan, Yuki Kuroun. Me ystävystyimme, mutta kun... yhtenä päivänä meridemonit hyökkäsivät kimppuumme, ja Yuki puolusti minua. Silloin minä tajusin yhden asian: minä olin rakastunut häneen. Ja luulin, että hänkin rakasti minua.
"Päivä hyökkäyksen jälkeen" – oliko se vasta eilen?! – "Aoko ilmoitti minulle, että hän aikoo palata takaisin Itämerelle ja luopua kruunustaan. Hän aikoi tehdä minusta seuraajansa, uuden Itämeren prinsessan. En olisi halunnut lähteä, mutta en taaskaan halunnut jättää Aokoa yksin. Pyysin Yukin rannalle voidakseni hyvästellä hänet, sillä en tiennyt, näkisinkö häntä enää koskaan, mutta..." Aqua nosti kätensä suunsa eteen. "Hän ei koskaan tullut paikalle. Sen jälkeen muistan vain silmittömän kivun. Kun se lakkasi, minä... minusta oli tullut tällainen. Ja minä satutin parhaita ystäviäni!"
Nyt hän todella alkoi itkeä. Hän tärisi kiivaasti, mutta yritti silti vimmatusti pitää äänensä vakaana.
"Sitten minä pakenin. Nyt en enää tiedä, kuka minä olen tai mitä minun pitäisi tehdä. Pelkään jatkuvasti, että se voima, joka sai minut huutamaan Aokolle ja satuttamaan häntä, saa minut tekemään jotain vielä kamalampaa ja nyt toivon... toivon, että vain katoaisin!"

Tässä välissä Aale ja Eela poistuivat paikalta miettien Aquan tarinaa ja halua poistaa se outo voima.
Aale tunsi halua paljastaa itsensä Aqualle, mutta Aale ja Eela poistuivat kuitenkin paikalta.

(Aale (ja Eela) poistuvat topicista)

Hanon kuunteli hiljaa Aquaa. Airan ja Akiko-chanin helmet olivat siis yhdistyneet heidän tyttärensä helmeen, joka oli nyt musta.
Kuultuaan hänen tarinansa, Hanon ei voinut estää itseään itkemästä.
Ei ihme, että tytön silmissä näkyi vain tuskaa. Ja hänellä oli sama syy kuin Saralla muuntautumiseensa...Hanon hätkähti kun Aqua alkoi itkeä.

Silmänräpäyksessä Hanon oli Aquan luona, kiersi kätensä tytön ympärille ja sanoi lempeällä äänellä: "Sinä et tarkoittanut syvällä sydämmessäsi satuttaa heitä, tiedän sen. Ja rakkaus voi satuttaa, tiedän senkin. Olen itse kokenut sen. Olen prinsessa, jonka täytyy hallita mertaan. Mutta olen myös rakastunut ihmiseen, jolla ei ole harmainta hajua siitä, mikä oikeasti olen. Yuki-kun sentään tietää, kuka oikeasti olet. Emmekä me voi tietää, miksi hän ei tullut paikalle. Jospa hänellä oli jokin este?Tai jos hän vaikka menetti muistinsa, Kaito-kunille kävi niin. Ja sinä olet edelleenkin Aqua, olet vain syvästi haavoittunut. Ja älä pelkää, minä estän sinua, jos aiot tehdä jotain kamalaa. Etkä sinä oikeasti tahdo kadota, kuvittelet vain."

Aqua sulki silmänsä ja tärisi vieläkin hieman. Hanonin sanoissa oli lempeyttä, jota hän ei ollut kuullut aikoihin. Hän tiesi, että tyttöön saattoi luottaa. Ja jos tämä kerran oli luvannut hänen isälleenkin...
"Kiitos", Aqua kuiskasi. Sitten hän raotti huuliaan ja alkoi jälleen laulaa, mutta tällä kertaa laulu ei ollut niin surullinen.

"Dolce Melodia
Dolce Melodia
L’arcobaleno è la mia scia,
che navigo in cerca di quella montagna
Le luci all’alba, melodia mi portano indietro
ad un tempo passato
Colori immersi nella scia dell’arcobaleno,
che gioca nel cielo
Il vento mi sospinge via,
raggiungo le onde dei sette mari

Gli uccelli che volano
alti nel cielo d’oriente
La rotta è sicura,
quell’ isola cela un tesoro...

All’alba io vedrò
le sette perle che
il destino vuole farmi trovare davvero

Oh dolce melodia
sprigioni vita e
E mi fai cantare forte un messagio d’amore
Per sempre tu sarai
In fondo l’anima
Così che neanche il tempo ci può separare

Oh dolce melodia,
sprigioni vita e
Mi fai cantare forte un messagio d’amore

Dolce Melodia
Dolce Melodia"

Hanon hymyili lempeästi. Aqua näytti vain vähän häntä nuoremmalta, mutta silti hän oli kokenut niin paljon pahaa. Se sattui, Hanoniinkin. Hän halasi Aquaa hiukan tiukemmin, kuin haluten suojata tätä pahuudelta, siltä pahalta voimalta, joka oli saanut tämän muuttumaan mustaksi. Kuullessaan Aquan kiittävän, Hanon sanoi: "Ole hyvä vain. Minuun voit aina luottaa, olen kanssasi, ja autan sinua poistamaan tuon tuskan. "
Ja hän yhtyi Aquan lauluun:
"Oh dolce melodia
sprigioni vita e
E mi fai cantare forte un messagio d’amore
Per sempre tu sarai
In fondo l’anima
Così che neanche il tempo ci può separare

Oh dolce melodia,
sprigioni vita e
Mi fai cantare forte un messagio d’amore

Dolce Melodia
Dolce Melodia"

Laulun loputtua Hanon kysyi: "Mitä sinä haluaisit tehdä ensimmäiseksi? Kenties mennä maalle?" Sisimmässään Hanon ajatteli: //Voisin vaikka tavata Nagisaa...tai ei, en voikaan. Parempi säästää häntä, joudun kuitenkin jättäämään hänet uudestaan...//

"Ei", Aqua sanoi taas, mutta tällä kertaa ei enää niin terävästi. "En halua juuri nyt ottaa sitä riskiä, että tapaan Aokon, Aalen tai Eelan tai, mikä pahempaa, ne kaksi muuta tyttöä, jotka olivat Aokon kanssa eilen." Hän katsoi Hanonia anovasti. "Voisitko kertoa minulle isästäni? En oikeastaan muista hänestä paljoakaan... vain halauksen ja lempeän hymyn..."
Ja musiikin. Aqua muisti Airan soittaneen huilua kuolinpäivänään. Aqua oli laulanut...

Mielessään Hanon hymähti: Aqua selvästikin alkoi luottaa häneen, äänessä ei ollut sitä samaa terävyyttä kuin aikaisemmin. Ja oikeastaan hän ymmärsi Aquan kannan: Ei Hanonkaan olisi halunnut tavata ystäviään niin pian, kaiken sellaisen kamalan jälkeen. Paitsi ehkä Luchia ja Rinan.

"Tietysti voin. Kaikki valtakunnassani muistavat Airan lempeän hymyn, sitä hän hymyili aina", Hanon naurahti. Ja hänen halauksensa. Mutta sitä Hanon ei sanonut ääneen. Hän alkoi kertoa:
"Aira oli aina hyvin lempeä, eikä kukaan varmaan kuullut hänen menettävän malttiaan koskaan. Väkivaltaa hän vihasi, kuten myös sitä, että hänen piti aina pysyä palatsissa. Vanhimmat merenneidot eivät suostuneet siihen, että hän olisi vartioinut palatsia ulkoapäin. Sen sijaan hänen tuli auttaa ja suojella minua. Hän oli siis vähän kuin kasvattajani", Hanon hymyili. "Aina, kun tulin hänen luokseen surullisena, tai muuten vain 'epätyypillisenä Hanonina', kuten hän minua kutsui silloin, hän soitti huiluaan. Muistan, että pyysin häneltä aina tiettyjä sävelmiä, eikä hän kertaakaan valittanut, paitsi silloin kerran kun pyysin häntä soittamaan samaa kappaletta kahdesti. Aira ei vihannut mitään muuta musiikissa kuin tarpeettomia toistoja, ja niinpä hän hiukan irvistelikin kun lauloin samoja kappaleita yksi toisensa perään.
Aira halusi myös aina auttaa kaikkia, kaikella sillä, mitä hänellä oli. Vaikka hän ei voinut muuntautua, kuten kuninkaalliset, hän ei koskaan lakannut yrittämästä. Saattoi pyytää helmeäni, ihan vain kokeillakseen, onnistuisiko sillä muuntautuminen." Hanon oli hetken aikaa hiljaa. Aira oli ollut niin uskomaton henkilö, kuin Hanonin turvasatama hänen ollessaan pieni, että Hanoniin sattui vieläkin ajatus, että Aira oli kuollut. Enää hän ei irvistelisi, kun hän laulaisi samaa kappaletta kahdesti peräkkäin...

Hiljaa rykäisten hän jatkoi: "Sitten Aira katosi. Jätti jälkeensä vain kirjeen, jossa hän kertoi etsivänsä sitä Oikeaa jostain muualta. Olin nähnyt useiden valtakuntieni merenneitojen flirttailevan hänen kanssaan, mutta Aira ei vain lämmennyt. Niinpä hän sitten katosi vähäksi aikaa.
Muuta en muista, kuin että hän löysi Akiko-chanin, ja he näyttäytyivät kerran kotonani, aivan kuin siunausta odottaen. Sen jälkeen he katosivat.
Olen pahoillani, siinä kaikki mitä tiedän" , Hanon sanoi huokaisten. Hän ymmärsi Aquan halun tuntea isänsä, eihän Hanonkaan tuntenut omaansa...

"Siinä oli ihan tarpeeksi", Aqua sanoi ja yritti hymyillä, mutta sai aikaan vain irvistyksen. "On hassua ajatella, että sininen prinsessa tunsi isäni ennen kuin minä edes synnyin..."

Aqua hieroi otsaansa. Päänsärky jyskytti kallossa ja oudot ajatukset lipuivat mieleen. Yht'äkkiä hän tunsi jälleen silmitöntä vihaa, halua olla yksin... hänen teki jälleen mieli kostaa...
Hänen silmänsä kääntyivät katsomaan Hanonia, joka näytti äkkiä säikähtäneeltä. Hän näytti varmasti aivan erilaiselta kuin äsken.
//Voi ei//, jokin pieni osa hänestä ajatteli, //ei ei, Hanon, häivy täältä, pakene, älä kuuntele minua...//
"Varo vain", hän sihisi ja ponkaisi pystyyn. "Jos pysyt liikaa lähellä, sinä ja valtakuntasi olette ensimmäisenä tuholistallani! Pakotan Aokon katselemaan, miten tuhoan meret yksi kerrallaan, ennen kuin tuhoan hänet ja hänen valtakuntansa..." Hitaasti hän lähti perääntymään pois Hanonin luota. Päähän koski edelleen, mutta enää hän ei siitä välittänyt. Hän ei taaskaan välittänyt enää mistään.

Hanon ehti havaita vain Aquan otsaan hieromisen, ja hän hätkähti pahasti. Aquan katse uhkui vihaa, vihaa satuttaa. //Aivan kuin hän ei välittäisi mistään mitään...hetkinen! Sarallakin oli huonoja ja hyviä hetkiä!!// Hanon ajatteli.
Kylmän rauhallisesti, antamatta pelon lipua ylleen, Hanon tokaisi:
"En varo. Valtakuntani on jo kerran tuhoutunut, ja nyt sen turvatoimet ovat huipussaan. Kukaan, joka haluaa tuhota sen, ei pääse sinne vahingoittumatta. Ja sinä et varmasti tuhoa yhtään mitään. Minä lupasin, että estän sinua. Ja teen niin. Lupasin isällesi, haluan auttaa sinua! Ja tiedoksesi, minä en lähde tästä yhtään mihinkään." Kuin sanojaan tehostaakseen Hanon tarttui Aquaa kädestä, ja alkoi laulaa:
Kokoro wo irodoru MERODII nokoshite kureta
Futari no eien no umi wa nakatta keredo

Kitto shiawase ni nareru yo!
Mune no PIANO kara koboreru...

Mizuiro no senritsu ga
Hora Ki-Ra-Ki-Ra sora ni toketeku
Saigo no namioto ga kieru made
Watashi dake wo chanto mitsumetete
Daisuki na hito dakara ienakatta kotoba ga aru no
Tsutaekirenai omoi wo ima
Nosete utau SOPURANO!

"Päästä irti!" Aqua kirkaisi raivoissaan, riuhtoi kättään vapaaksi ja kohotti toisen iskuun, mutta samassa tuntui kuin jokin oli tarttunut siihen ja estänyt sitä lyömästä Hanonia. Hän puri hampaita yhteen Hanonin laulaessa Mizuiro no Senritsua. Koska hänkin oli nyt merenneitoprinsessa, laulu ei vaikuttanut häneen samalla tavalla kuin muihin vihollisiin, mutta se sai jonkin takomaan hänen päässään entistäkin lujemmin ja esti häntä tekemästä pahaa kenellekään.
"Päästä irti", Aqua sihahti varoittavasti. "Päästä irti tai minun on satutettava sinua."

Hanon päästi irti Aquasta. Osasyynä oli pelko satuttamisesta, mutta pääsyynä toimi se, että hän ei halunnut Aquan tekevän mitään, mitä tämä itse ei halunnut.

"Minähän sanoin sinulle: en anna sinun tehdä pahaa. Sinulla on nyt huono kausi menossa, ymmärrätkö? Päästin irti, mutta en lähde, turha toivoa sitä. Ja voin laulaa ikuisuuden, aina kun aiot satuttaa minua tai jotakuta muuta", Hanon sanoi katsoen suoraan Aquan vihasta leimuaviin silmiin. Siellä pilkehti jotain muutakin, mutta Hanon ei osannut sanoa mitä.

Odottamatta Aquan vastausta Hanon kysyi:
"Mitä sinä haluat tehdä nyt? Kostaa jollekulle? En voi antaa sinun satuttaa ketään, mutta ehkä haluat puhua jonkun kanssa?"

"Pää kiinni", Aqua ärähti. "Minä en halua puhua kenellekään."
Oikeastaan jokin hänen sisimmässään kuiskasi, että se ei ollut totta, että hän tosissaan halusi puhua jonkun kanssa, mutta Aqua ei kiinnittänyt siihen huomiota. Äkkiä häntä alkoi suututtaa silmittömästi: hän vihasi Hanonin jatkuvaa itsepäisyyttä ja uskoa siihen, että tämä kykeni auttamaan, mutta ennen kaikkea Aqua vihasi itseään. Itseään, kun oli ollut houkka rakastuessaan vähäpätöiseen ihmiseen (//Enkö oppinut mitään Saran tarinasta?!//) joka oli pettänyt hänet, ja ääntä, joka kaikui jatkuvasti jossakin syvällä hänen sisässään ja esti häntä nyt muuntautumasta ja tekemästä pahaa Hanonille.
//Tästä tulee taistelu//, ääni kuiskasi, //meidän kahden välinen taistelu. Sinä et tee pahaa ystävilleni, pidän huolen siitä. En aio luovuttaa.//
//Niinhän sinä luulet//, Aqua ajatteli ja käänsi selkänsä Hanonille. "Selvä sitten", hän sanoi ääneen. "Seuraa sitten minua, jos haluat. Mutta älä luovuta sitten kesken kaiken. Jos sen teet, tuhoan valtakuntasi, siitä voit olla varma. En voi satuttaa sinua... en ainakaan vielä. Mutta ehkä sinusta on vielä hyötyäkin."

Hanon katsoi surullisena Aquan selkää. Oliko hän liian itsepäinen? Oliko Aira todellakin tarkoittanut tätä? Mutta Aquan aikaisempien puheiden mukaan hän halusi pelastaa itsensä, hän katui tekojaan. Aivan kuin...Aqua olisi jakautunut kahtia. Äskenkin hän oli lopettanut hyökkäyksen, kuin taikaiskusta.Vaikuttiko siihen sitten hänen laulunsa, sitä Hanon ei tiennyt.

"Minä seuraan sinua. Enkä minä aio luovuttaa. Olen ehkä itsepäinen henkilö, mutta petturi tai valehtelija en. Ja haluatko oikeasti kuulla mielipiteeni tuohon 'en voi satuttaa sinua..blaa blaa' kohtaan? Et, tiedän sen. Ja hyödyn määränhän sinä ITSE ajattelet, en minä. Ja kerroppas nyt sitten, MITÄ sinä haluat tehdä?" Hanon sanoi kylmän viileästi, hiukkasen suuttumusta jo äänessään. //hänkin on itsepäinen...mutta minä vielä pelastan hänet!!//

"Kostaa", Aqua sanoi yksinkertaisesti. "On Aokon syytä, että minusta tuli tällainen. Hänen takiaan minä olin aikeissa lähteä! Jos hän ei olisi pakottanut minua, olisin jäänyt eikä minun olisi koskaan tarvinnut tehdä sitä valintaa, joka teki minusta tällaisen!"
//Minä en enää välitä//, Aqua ajatteli. //Minun puolestani koko Ocean Melody saa painua hiiteen, ja Yuki sen mukana. Minä pistän hänet maksamaan, jos vielä tapaan hänet!//
Ja tällä kertaa se pieni ärsyttävä ääni, joka oli jäljellä hänen entisestä minästään, ei vastustellut.

Hanon nyökkäsi epävarmasti. Kai hänen piti totella Aquaa, varsinkin tällä hetkellä. //Minä autan häntä, mutta nappaan kaksi kärpästä samalla aikaa! Hänelle pieni kostonpoikanen ja takaisin muuttuminen. Tosin....minulla ei ole suunnitelmaa, eheheh//, Hanon ajatteli. ÄÄneen hän sanoi:
"No, mennäänkö sitten etsimään hänet?" Sanojaan tehostaakseen hän nousi hiukan ylemmäs, kohti pintaa.

Aqua ei vaivautunut edes vastaamaan, pyöräytti salaa silmiään ja sukelsi syvyyksiin. Hän ei tiennyt, seurasiko Hanon, mutta toisaalta hän tiesi, että hän ilmestyisi vielä jostain uudelleen.
//Minä en ole noin tyhmä//, Aqua ajatteli. //Aoko on kostolistallani samaan aikaan ensimmäinen ja viimeinen. Ensin tuhoan muut prinsessat ja vasta sitten hänet. Mutta on pakko olla suunnitelma... olisipa minulla joku kunnollinen liittolainen.//


MizuiroAqua poistuu topicista.